Hammaslääkäri

Perjantai 19.07.2019

Laki hammaslääkärin ammatin harjoittamisesta Suomessa annettiin jo 1800-luvun lopulla

Suomi 100 vuotta – osa 4: Hammaslääkäriprofession synty.

Laillisen oikeuden hammaslääkärin ammatin harjoittamiseen saivat Aleksanterin yliopistosta valmistuneet hammaslääkärit, lääkärit, kaikki Venäjällä laillistetut hammaslääkärit sekä ne, joille oikeus harjoittaa ammattia Suomessa oli jo aiemmin myönnetty.

Ulkomailla tutkinnon suorittaneiden oli hankittava lupa ammatin harjoittamiseen lääkintöhallitukselta, jonka määräysvaltaan jäi, alistetaanko hakija lääketieteellisen tiedekunnan kuulusteluun pätevyyden osoittamiseksi.

Ilman lupaa ammattia harjoittaville määrättiin sakkorangaistus. Hammaslääkärit toimivat lääkintöhallituksen valvonnassa ja alueensa piirilääkärin alaisuudessa. Tätä varten hammaslääkärin tuli sakon uhalla ilmoittaa asuinpaikkansa lääkintöhallitukselle.

Hammaslääkäritutkinnon suorittaminen ulkomailla oli houkuttelevaa, kun siellä tutkinnosta selvisi huomattavasti lyhyemmässä ajassa kuin kotimaassa. Lainsäätäjän tarkoitus lienee ollut tukea muualla tutkinnon suorittaneita, koska koulutusvoimavarat kotimaassa olivat niukat ja hammaslääkäripula huomattava. Säädöksen keskeinen tehtävä oli lopettaa puoskarointi.

Reseptioikeuksista säädettiin lääkintöhallituksen kiertokirjeellä vuonna 1893. Hammaslääkärit saivat oikeuden hakea itse apteekista ammattitoiminnassa tarvittavat lääkeaineet, mutta eivät oikeutta kirjoittaa lääkemääräyksiä suoraan potilaille. Samalla hammaslääkäreitä kiellettiin käyttämästä yleistä tunnottomuutta aiheuttavia lääkeaineita ilman lääkärin läsnäoloa – vain lääkäri saattoi nukuttaa potilaan.

Reseptien kirjoitusoikeuden rajoitus oli herkkä asia hammaslääkäreille, ja siihen haettiin muutosta useaan otteeseen.

Yliopisto-opetukseen lisää voimavaroja

Äyräpää esitti Suomen Hammaslääkäriseuran nimissä ja valtuuttamana lisää voimavaroja hammaslääkärien koulutukseen vuonna 1900.

Proteesi- ja hammasoikomisopin opettajan virka saatiin asetuksella 1902. Proteettinen hoito ja hampaiden oikomishoito hammaslääketieteen erikoisaloina huomioitiin näin opetuksessa. Hampaiden oikomisopin mukaan ottaminen oli osoitus alan kansainvälisen kehityksen seuraamisesta.

Samassa yhteydessä perustettiin myös hammasteknillinen laboratorio opetusklinikan tarpeisiin saksalaisen mallin mukaisesti. Aiempi ulkoistettu hammastekninen koulutus yksityisten hammaslääkärien luona oli johtanut opiskelijoiden epätasaiseen taitotasoon.

Vuonna 1905 annetulla asetuksella koulutukseen lisättiin bakteriologian kurssi, hammaslääkäreille tarkoitettu erillinen kirurgian kurssi sekä eriteltyinä proteesi- ja hammasoikomisopin kurssit. Tutkintolautakunnassa yksityinen laillistettu hammaslääkäri korvattiin proteesi- ja hammasoikomisopin opettajalla.

Kahden assistentin virat toteutuivat 1907 sen jälkeen, kun yliopiston hammasklinikka oli muuttanut lisättyjen määrärahojen turvin vuonna 1906 Pohjois-Esplanadille Äyräpään omistamaan Lampan taloon 12 huonetta käsittäviin tiloihin.

Hammaslääketieteen arvostuksen ja vetovoiman katsottiin kärsivän siitä, että hammaslääkäri ei voinut jatkaa tohtorin tutkintoon muutoin kuin opiskelemalla ensin lääkäriksi ja jatkaen siitä lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Äyräpää alkoi ajaa SHS:n tukemana odontologian tohtorin tutkintoa. Monien käänteiden jälkeen se toteutui 1917.

Alkuperäinen tutkintoasetus vuodelta 1891 ja sen myöhemmät muutokset sekä odontologian tohtorin tutkinnon toteutuminen johtivat lopulta hammaslääketieteen eriytymiseen lääketieteellisen tiedekunnan sisällä.

Hammaslääkärien käsitys ammatistaan omana erikoisalana vahvistui ja eriytyi lääkäriammateista myös siksi, että Yliopiston hammasklinikka muutti tilan puutteen vuoksi Kirurgisesta sairaalasta ensin Lampan taloon ja sieltä vuonna 1914 ensimmäisenä yliopiston laitoksena Pitkänsillan pohjoispuolelle Siltasaarenkadulle Elannon taloon.

Kelpoisuusvaatimuksia tiukennetaan

Vuoden 1893 asetus oikeudesta harjoittaa hammaslääkärin ammattia salli ulkomailla tutkinnon suorittaneille lääkintöhallituksen myötävaikutuksella saada hammaslääkärinoikeudet. Suomen Hammaslääkäriseura pyrki Äyräpäähän tukeutuen muuttamaan tilanteen.

Pykälää muokattiinkin vuonna 1909 niin, että muualla tutkinnon suorittaneiden oli toteennäytettävä tietonsa ja taitonsa lääketieteellisen ja filosofisen tiedekunnan tutkintolautakunnan edessä. Asetuksen muutos oli tehokas ja sen vaikutukset toivottuja, kun vain harva suomalainen opiskeli säädöksen voimaantulon jälkeen hammaslääkäriksi ulkomailla.

Samaan aikaan, kun käytiin keskustelua hammaslääkärioikeuksien ehtojen tiukentamisesta, rouva Hilda Äyräpää haki dispenssiä eli erikoisoikeutta hammaslääkärinä toimimiseen senaatilta. Hän haki erikoisoikeutta vedoten vuoden 1890 lääkärilain pykälään, jonka mukaan lääkintöhallitus saattoi harkita, oliko henkilö kykenevä ammatinharjoittamiseen ilman tutkintoa. Hilda Äyräpää ei ollut ylioppilas, ja hänen katsottiin saavuttaneen ammattitaitonsa miehensä avustajana.

Asia herätti kiivasta keskustelua Suomen Hammaslääkäriseurassa – sitä käytiin myös lehdistön palstoilla. Joillekin seuran jäsenille oli liikaa, että Äyräpää yliopiston opettajana suositteli lääkintöhallitukselle dispenssin myöntämistä vaimolleen. Tapauksen käsittely osoittaa, että hammaslääkärit puolustivat tieteeseen perustuvaa asiantuntemusta ammattitoiminnan perustana.

Senaatti myönsi Hilda Äyräpäälle rajoitetun erikoisoikeuden hampaiden paikkaamiseen ja poistamiseen lääkintöhallituksen esityksestä. Päätöksen jälkeen Hammaslääkäriseurassa koettiin ongelmaksi se, että lääkintöhallituksessa ei ollut asiantuntijana hammaslääkäriä.

Heikki Vuorela
HLL, eläkkeellä
Hammaslääketieteen historian seura Aurora ry.

Päivitetty 5.7.2017: lisätty tagi.