Helsingin yliopiston hammaslääketieteen laitoksessa eletään voimakasta muutoksien aikaa. Ruskeasuolla sijaisevasta laitosrakennuksesta ollaan luopumassa parin vuoden sisällä. Koulutusyksikön uusi koti on vielä suuri kysymysmerkki.
Nähtäväksi jäävät myös terveydenhuollon uudistuksen mukana tulevat muutostarpeet. Joka tapauksessa hammaslääkärikoulutuksen tulee pysyä kehityksen kelkassa.
– Maailma muuttuu ja hammaslääketieteen opetuksen pitää muuttua mukana, sanoo emeritusprofessori Heikki Murtomaa.
– Meidän tulisi toimia muutoksen fasilitaattoreina, hän lisää.
Murtomaa aloitti omat hammaslääketieteen opintonsa vuonna 1968 ja on siitä asti kuluttanut laitoksen käytäviä, lukuun ottamatta paria Kelan palveluksessa 1980-luvulla vietettyä vuotta.
– Elinikäisen oppimisen haaste on nyt entistä suurempi, Murtomaa huomauttaa.
– Hammaslääkäreitä koulutetaan 40 vuodeksi. Muutosvauhti on nykyisin nopea, ja tämä on otettava koulutuksessa huomioon.
Opintoja on uudistettu viime vuosikymmeninä useaan otteeseen. Murtomaa mainitsee vähemmän onnistuneeksi uudistukseksi vuonna 1995 tapahtuneen prekliinisten opintojen yhdistämisen yhteisiksi lääkäriopiskelijoiden kanssa.
Integroidusta opetuksesta on nyt palattu muutama askel takaisin, ja hammaslääketieteen oppiainesta on tuotu takaisin myös ensimmäisiin vuosiin.
– Nyt hammaslääkärin identiteetti rakentuu opintojen alusta asti eikä vasta kolmannesta vuodesta alkaen, Murtomaa iloitsee.
Odotushuoneesta omiin tiloihin
1800-luvun lopulla hammaslääkärien koulutuksen aloittamiselle oli suuri tarve, sillä kuolleisuus hammassairauksiin oli suurta. Professori Matti Äyräpää kirjoitti Suomen Hammaslääkäriseuran perustajajäsenten avustuksella senaatille kirjeen asian edistämiseksi.
Opetus käynnistyikin Kasarminkadulla syyskuussa 1892 kirurgisen sairaalan odotushuoneesta rajatussa tilassa.
– Tilassa oli pari hammaslääkärituolia, ja instrumentit olivat ikkunalaudalla, Murtomaa kuvailee.
Toiminta siirtyi vuonna 1906 ahtauden takia Äyräpään omistamaan, hänen äidin-isänsä mukaan nimettyyn Lampan taloon. Vuonna 1914, opiskelijamäärän kasvettua, laitos muutti Siltasaarenkadulle 650 neliömetrin kokoiseen tilaan.
Vuonna 1931 valmistui Fabianinkadulle varta vasten hammaslääkärikoulutusta varten suunniteltu rakennus, jonne muuttivat myös sero-bakterologian ja farmakologian laitokset.
Nykyinen hammaslääketieteen laitos rakennettiin Ruskeasuolle vuonna 1979. Laitos oli valmistuessaan hyvin nykyaikainen. Hammaslääkärin tuoleja oli alun perin 175, nykyiseen verrattuna lähes kolminkertainen määrä.
– Ennen jokaisella opiskelijalla oli oma työskentelypaikkansa, nyt tuoleja käytetään tarpeen mukaan, Murtomaa huomauttaa.
Lakkautusuhan alle
Uusista tiloista ei ehditty kovin kauaa nauttia, kun laitos joutui lakkautusuhan alle.
– 1990-luvun alussa opetusministeriön alainen komitea ehdotti, että vanhin ja toimivin yksikkö lopetettaisiin hammaslääkärien liikakoulutuksen takia, Murtomaa kertoo.
– Vääntö asiasta oli komitean jäsenten välistä kiistelyä. Laitokset eivät päässeet keskustelemaan keskenään.
Helsingin klinikka säästyi, mutta Kuopion hammaslääkärikoulutus päätettiin lopettaa vuoteen 1996 mennessä. Turussa puolestaan keskityttiin erikoistumis- ja täydennyskoulutukseen.
Päätöksistä seurasi 15 vuoden notkahdus hammaslääkärituotannossa. Nyt kun Turun ja viimeksi Kuopion koulutus on aloitettu uudelleen, hammaslääkärien määrässä päästään lakkautuksia edeltävälle tasolle vuonna 2020.
– Hammaslääkärien määrä Suomessa on Euroopan korkeimpia, Murtomaa muistuttaa.
– Ongelmana on se, etteivät hammaslääkärit ole jakautuneet tasaisesti alueellisesti.
Helsingin koulutusohjelman lakkauttaminen nousi uudelleen tapetille, kun keskustelu Ruskeasuon laitosrakennuksesta luopumisesta käynnistyi. Uhka jäi onneksi lyhytaikaiseksi, ja aloite torjuttiin opetusministeriötä myöten.
Toimintaa uhkaa kuitenkin resurssien väheneminen säästöpaineiden vuoksi.
– Jo 1990-luvun loppupuolella piti saada aikaan 3 miljoonan markan säästöt. Tämä toteutettiin avustavaa henkilökuntaa vähentämällä ja professuureja lakkauttamalla, Murtomaa muistelee.
Klinikasta palvelujärjestelmään
Aiemmin hammaslääkäriopiskelijoiden kliininen opetus tapahtui laitoksen omassa klinikassa. 2000-luvun alussa opetus integroitiin Helsingin kaupungin terveyskeskukseen. Viime vuonna se siirtyi HUS:iin.
– Yliopiston oman hammasklinikan rooli hävisi yhteiskunnan muutoksissa, Murtomaa sanoo.
Yliopiston oma opetusklinikka tarjosi aikoinaan hyvää hoitoa, mutta hitaasti. Asiakaskunta valikoitui sosiaalisin perustein. Opetuspotilaat vähenivät, kun sairausvakuutus laajeni. Tällöin klinikalla ei ollut enää potentiaalia tulla toimeen.
Integraatiolla on pyritty vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, kuten vanhenevan väestön hammashuollon lisääntyneeseen tarpeeseen. Oma osansa muutoksissa on ollut opetusresurssien vähenemisellä ja muuttuneilla opetusmenetelmillä.
Siirtymä ei ole kuitenkaan tapahtunut aivan kivuttomasti. Ongelmia on ollut tietojärjestelmien yhteensovittamisessa. Lisäksi muutokset ovat aiheuttaneet ihmisten uudelleenrekrytoitumista.
Murtomaan mukaan palvelujärjestelmässä mukanaolo on merkittävä tapa pitää koulutusta yllä. Aikaisemmin kandit ovat työllään tienanneet koulutukseensa tarvittavat varat.
– Ennen opiskelijoiden piti tuoda oma instrumenttipakki mukanaan ja potilaita hoidettiin, jotta laitos pystyisi toimimaan, hän muistelee.
Intergraation jälkeen hammaslääkärien koulutus vastaa lääkärien opetusmallia, jossa harjoittelu tapahtuu sairaaloissa, reaalimaailmassa. Murtomaa pitää tätä positiivisena kehityksenä.
– Koulutuksessa voidaan keskittyä oppimisen kannalta mielekkäisiin tapauksiin.
Opetus kehittyy
Äyräpäällä oli tapana sanoa opiskelijoille, että ”ottakaa itse selvää, olen itsekin ottanut”. Persoonallinen professori saattoi pitää suullisia tenttejä puolen päivän aikaan vasta heränneenä, yöpuku päällään.
– Äyräpää oli ystävällinen, idearikas ja yhteiskunnallisesti vaikuttava, mutta ei mikään pedagogi, Murtomaa kuvailee.
Hän muistelee opiskeluaikoja Fabianinkadulla professori Mauri Pohdon aikakaudella.
– Opiskelijoille oli kellokorttijärjestelmä, mutta kellokorttilaitteeseen oli usein kaadettu jotain mömmöä protestina.
Pohto halusi opiskelijoiden istuvan luennoilla nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ”Pohdon viuhkaksi” kutsutussa asetelmassa. Kun opiskelijat eivät tähän alistuneet, kaikki saivat kurssista hylätyn arvosanan.
Nykyisin yliopisto-opettajat ovat pedagogisesti koulutettuja ja heidän on mahdollista suorittaa hammaslääkäriopettajan erityispätevyys.
Ennen integraatiota kliinisinä opettajina toimivat aiemmin tutkijoina työskennelleet assistentit, jotka eivät aina välttämättä olleet hyviä opettajia. Nyttemmin tutkimusvelvoite on poistettu, ja opetus on asiasta kiinnostuneiden, osaavien opettajien käsissä.
Luentojen merkitys on selvästi vähentynyt. Opetuksessa korostetaan aktiivista oppimista, itseopiskelua ja pienryhmäopetusta. Tehtävien teko on siirtynyt verkkoalustoille ja tärkeimmät oppikirjat ladataan opiskelijoiden laitokselta saamille tableteille.
Teknologian kehitys on tuonut uusia mahdollisuuksia myös kliiniseen opetukseen.
– Hammaslääketieteen koulutus on ollut hyvin opettajaintensiivistä, ja kliininen opetus on toiminut kisälli-mestariperiaatteella. Suuaukon ympärille mahtui vain 1–2 henkilöä toimenpiteitä seuraamaan.
Nykyisillä kamerasysteemeillä niitä voidaan seurata isommallakin ryhmällä.
– Itselläni kesti 10 vuotta ennen kuin näin itseäni paremman hammaslääkärin työskentelevän, Murtomaa mainitsee.
Potilasta ei voi korvata
Opiskelu on muuttunut virtuaalisemmaksi, mutta ennallaan on potilaan kohtaaminen. Viime kädessä hammaslääkärin työn oppiminen tapahtuu todellisia potilaita hoitamalla.
– Potilastyöhön voidaan tänään valmistautua simulaatioharjoitusten ja virtuaalitodellisuuden avulla. Tavoitteena on, että potilashoitoon siirryttäessä opiskelijoiden valmiudet olisivat mahdollisimman hyvät, Murtomaa sanoo.
Potilaan kohtaamista voidaan harjoitella näyttelijäpotilaiden avulla. Yksi opiskelijoista toimii hammaslääkärinä, muut opiskelijat tarkkailevat ja näyttelijä esittää esimerkiksi aggressiivista tai humalaista potilasta. Tilanteet videoidaan, ja niitä käydään läpi ryhmässä.
Pelkäävän potilaan kohtaaminen on yksi haaste, johon opiskelijoiden tulee valmistautua. Kommunikaatiotaitojen harjoitusta tarvitaan, jotta hoitopäätös saadaan tehtyä yhteisymmärryksessä potilaan kanssa.
– Potilasvalitustapauksista suurin osa on sellaisia, että potilas kokee, ettei häntä kuunneltu, hän ei saanut sanotuksi tai ei ymmärtänyt, Murtomaa huomauttaa.
Potilaan kohtaamisen merkitys on kasvanut, vaikkakin palvelujärjestelmässä hyvän kohtaamisen esteenä voivat olla tuottavuuden vaatimukset, jonot ja aikapula.
– Ihmiset haluavat tulla kohdelluiksi hyvin ja saada hyvän kokemuksen. Aiemmin hammaslääkärin ei tarvinnut heittäytyä ystävälliseksi, kun jonoa oli, Murtomaa heittää.
– Hyvä hammaslääkäri on kuitenkin aina ollut kliinisesti taitava ja inhimillisesti ajatteleva.
Arvo hammaslääkärikoulutukselle
Murtomaa puhuu sen puolesta, että hammaslääketiede löytäisi oman, sille kuuluvan paikkansa lääketieteessä, sen merkitys ymmärrettäisiin ja sille annettaisiin riittävästi resursseja.
Arvostuksen parannusta tarvittaisiin niin ammattikunnan sisällä kuin muidenkin ihmisten keskuudessa.
– Hammaslääketiede ei ole lääketieteen pikkuveli tai -sisko, Murtomaa muistuttaa.
Hän toivoo, ettei jatkossa tarvitsisi taistella hyvän koulutusperinteen ylläpitämisen puolesta.
– Suomalaiset hammaslääkärit ovat kansainvälisesti hyvin koulutettuja. Hammaslääketieteen koulutukselle tulisi antaa se oikeutus, joka sille kuuluu.