Suomalaisväestön hammashoidon tarpeessa on perinteisesti ollut selkeää sosioekonomista eriarvoisuutta: vähän koulutetuilla hoidontarve on ollut suurempi kuin korkeasti koulutetuilla. Vuosina 2001–2002 tehdyn hammashoitouudistuksen ja vuonna 2005 voimaan tulleen hoitotakuun tavoitteina oli pienentää hoitoonpääsyn eriarvoisuutta ja siten kaventaa suunterveydessä ilmeneviä eroja. Näyttää siltä, että näiden uudistusten myötä erityisesti matalammin koulutettujen, yli 45-vuotiaiden suomalaisten hammashoitokäynnit lisääntyivät.
Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan eri koulutusryhmien välinen eriarvoisuus korjaavan hammashoidon tarpeessa todella väheni 2000-luvun alussa. Tutkimuksen aineisto saatiin Terveys 2000- ja Terveys 2011 -väestötutkimuksista. Aineistoon otettiin mukaan yli 30-vuotiaat henkilöt, jotka asuivat HYKSin tai OYSin erityisvastuualueella ja joille oli tehty kliininen suun tutkimus ja haastattelu. Otoskoko oli Terveys 2000 -tutkimuksen osalta 2 423 henkilöä ja Terveys 2011 -tutkimuksen osalta 1 192 henkilöä.
Korjaavan hammashoidon tarpeen mittarina käytettiin reikiintyneiden ja lohjenneiden hampaiden määrää. Koulutustason osalta tutkittavat jaettiin kolmeen ryhmään: matala koulutus (ei toisen asteen koulutusta), keskitasoinen koulutus (loppuun suoritettu ammatillinen tutkinto tai ylioppilastutkinto) ja korkea koulutus (ammatillinen korkeakoulututkinto tai yliopistotutkinto). Tutkimuksessa tarkasteltiin myös useita muuttujia, jotka voisivat selittää koulutusryhmien välistä eriarvoisuutta. Näitä olivat mm. ikä, sukupuoli, hampaiden harjausfrekvenssi, edellisestä hammashoitokäynnistä kulunut aika ja tutkitun oma kokemus yleisestä terveydentilastaan.
Korjaavan hoidon tarpeen eriarvoisuuden ja sitä selittävien muuttujien tilastollisessa analyysissa hyödynnettiin Poissonin regressioanalyysin lisäksi eriarvioisuutta mittaavia indeksejä.
Ilmeni, että matalan ja keskitasoisen koulutuksen saaneiden suhteellinen määrä oli Terveys 2011 -tutkimuksessa selkeästi pienempi kuin Terveys 2000 -tutkimuksessa. Vuonna 2011 osallistujilla oli myös keskimäärin enemmän hampaita, ja reikiintyneiden tai lohjenneiden hampaiden osuus oli pienempi kaikissa ikäryhmissä sekä molemmilla sukupuolilla ja tutkituilla alueilla. Tutkimus osoitti, että koulutustasoon liittyvä hoidontarpeen eriarvoisuus pieneni vuosien 2000 ja 2011 välillä: absoluuttinen eriarvoisuus väheni lähes
50 % ja suhteellinen eriarvoisuus noin 25 %. Tästä huolimatta matalasti koulutetuilla oli vuonna 2011 noin 125 % enemmän reikiintyneitä tai lohjenneita hampaita kuin korkeasti koulutetuilla.
Tutkijoiden mukaan koulutusryhmien välisistä eroista noin 30–40 % selittyy hampaiden harjauksen säännöllisyydellä ja sillä, kuinka paljon aikaa tutkittavalla oli edellisestä hammashoitokäynnistä. Kuitenkin viimeisestä hammashoitokäynnistä kuluneen ajan merkitys selittävänä tekijänä pieneni vuosien 2000 ja 2011 välillä. Tämä todennäköisesti heijastaa sitä, että vähemmän koulutettujen hammashoitokäynnit lisääntyivät.
Tutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, että hammashoidon saatavuuden parantumisen lisäksi myös yleinen koulutustason nousu on vähentänyt hoidontarpeessa ilmenevää eriarvoisuutta eritasoisesti koulutettujen väestöryhmien välillä.
Lähde: Raittio E, Vehkalahti MM, Helminen S, Suominen AL. Education-related inequality in restorative dental treatment need over 11 years in two areas of Finland. Community Dent Oral Epidemiol 2017. Julkaistu verkossa 11.9.2017.