Post

ArtikkelitNoitamuorit tekivät korvaamatonta työtä aikana ennen hammaslääkäreitä

27.10.2016Laura Kimari
kansanparannus_airi_pekkola_grafiikat_web
Hammassärkyä osattiin hoitaa tehokkaasti kotipiiristä löytyvillä keinoilla jo 1800-luvulla. Kuvituskuva Airi Pekkolan väitöskirja. (Kuva: Mika Wist)

Karies eli hammasmätä on kiusannut ihmiskuntaa aina.

Nykyisen Lähi-idän alueella alettiin viljellä maata ja hoitaa karjaa noin 10 000 vuotta sitten, ja hiilihydraattipitoisen ruokavalion sivuvaikutuksena oli erityisesti karieksen mutta myös parodontiitin yleistyminen. Metsästäjä-keräilijöiden hampaissa hammasmätää esiintyi vähän.

Universaalin myytin mukaan hammassäryn aiheuttaa hammasmato, jonka syntysanat on kirjoitettu savitauluun noin 4 000 vuotta sitten Babyloniassa. Madon kerrotaan syntyneen maailman luomisen yhteydessä.

– Meillä suomalaisilla on kuitenkin aivan oma hammaskivun ja hammasmadon syntyrunous, toteaa FT, hammashoitaja Airi Pekkola. Suomalaisen kansanrunouden mukaan hammassärky on saanut alkunsa seuraavasti: Pohjolan emäntä Louhi menetti rikkauksia jauhavan Sammon ja synnytti kostoksi tauteja. Yksi näistä taudeista oli hammaskipu. Hammasmadon saattoi saada vaikka lattiaa lakaistessa, kun luutaan tarttunut rikka muuttui madoksi.

– Tästä voi päätellä, että hammassärky on ollut esivanhemmillemmekin hyvin tuttu vaiva, Pekkola toteaa.

– On myös loogista, että hammasvaivat kuviteltiin esimerkiksi madon aiheuttamiksi. Hampaan hermohan näyttää varsin paljon madolta, ja hammaskipu saattaa ilmetä kalvavana ja kolottavana tunteena.

Hammassairauksien tilastointi aloitettiin Suomessa 1800-luvun lopussa, kun ensimmäiset kouluhammastarkastukset tehtiin. Sitä edeltävältä ajalta tietoa on saatavilla vain kalmistoista, joissa osteologit ovat tutkineet vainajien luita. 1500–1800-luvuilta peräisin olevissa kalmistoissa lepäävät suomalaisten luut paljastavat, että ennen muinoin jo useimpien 20–30-vuotiaiden nuorten aikuisten suut olivat taudin runtelemia.

Hampaista on saatettu menettää jo puolet, ja jäljellä olevissa hampaissa on syviä kariesvaurioita. Leukaluussa näkyy usein jälkiä tulehduksesta, ja alveoliharjanne on parodontiitin vuoksi madaltunut. 

Moneen muuhun yhtä kivuliaaseen vaivaan, kuten sisätauteihin, verrattuna hammassäryn parantaminen on kuitenkin ollut teknisesti helpompaa. Kipeä hammas tai tulehtuneet ikenet ovat näkyvissä, ja niitä on voitu täsmälääkitä ja hoitaa mekaanisesti. Entisajan ihmiset ovat tienneet, että hammassärkyä on taudin vaiheesta riippuen monenlaista, ja kuhunkin vaiheeseen on osattu käyttää oireenmukaisia välineitä ja aineita.

– Mitään särkyä tuskin onkaan hoidettu niin monenlaisilla keinoilla ja aineilla kuin hammassärkyä, Pekkola toteaa.

Kalma tarttuu – ja parantaa

Lääketieteen ja siitä eriytyneen hammaslääketieteen kehitys alkoivat 1800-luvun loppupuolella, ja lääketieteellisen koulutuksen saaneiden hammaslääkärien koulukunta on historiallisesti nuori ilmiö.

Nykyisen kaltaiseen ehkäisevään omahoitoon, jonka kulmakiviä ovat hampaiden puhdistus ja oikeanlainen ravitsemus, suomalaisia alettiin tutustuttaa järjestelmällisemmin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Hampaiden harjaaminen alkoi yleistyä 1920–30-luvuilla. Ennen modernia hammaslääketiedettä suomalaiset suhtautuivat hammasvaivoihin paljolti jonakin sellaisena, mitä ei voinut välttää.

– Vanhoissa lääkärikirjoissakin todetaan, että hampaat reikiintyvät aikanaan, eikä sille voi mitään, Pekkola kertoo. Kansanparannuksessa olennaisin osa parannusta oli löytää tai tunnistaa taudin aiheuttaja. Taudin ei ajateltu kehittyvän ihmisen kehossa, vaan se tuli jostain ulkopuolelta – ja sinne se pyrittiin myös palauttamaan.

– Taudin etiologia siis on ollut tärkeämpi kuin diagnoosi, Pekkola toteaa.

– Vasta sen jälkeen, kun taudin aiheuttaja oli määritetty, alettiin etsiä sopivaa hoitokeinoa. Kuolema ja vainajat nähtiin yleisesti asiana, jotka voivat sairastuttaa.

– Vainajiin suhtauduttiin kaksijakoisesti: pelättiin kalman tarttumista, siitä seurasi sairaus tai muu onnettomuus. Toisaalta kuolleilta toivottiin myös apua, ja parantamisessa käytettiin vainajiin liittyviä tai hautausmaalta löytyneitä esineitä – tai jopa vainajaa itseään ennen hautaamista.

Kovan hammassäryn syyksi saatettiin tulkita esimerkiksi se, että henkilö on säikähtänyt nähtyään vainajan. Tällöin saatettiin irrottaa tikku ruumislaudasta, jonka päällä vainaja ennen hautaamista lepäsi, ja kaivaa sillä karieksen pehmentämää hammasluuta. Kun luu antoi periksi, purkautui hampaan vieruskudokseen kertynyt märkä usein hampaan kautta suuhun, minkä jälkeen kipukin hävisi. Asiaan kuului usein myös se, että käytetty verinen tikku – ja sen mukana tauti – vietiin samaan paikkaan, mistä se oli otettukin.

– Jos tällaista taikaparantamista katsoo huomioimatta sitä elinympäristöä ja todellisuutta, jossa ihmiset elivät, se saattaa näyttää järjettömältä ja sattumanvaraiselta, Pekkola toteaa.

– Toiminta oli kuitenkin melko neuvokasta, varsinkin jos huomioidaan se, että ihmisillä ei ollut tietoa niistä mekanismeista, joihin kivun hellittäminen perustuu.

”Noitamuorit” tekivät korvaamatonta työtä

1700- tai 1800-lukujen Suomessa ei ollut harvinaista, että hammassärky koitui kuolemaksi.

– Uskon, että tuohon aikaan tavallinen kansa on usein tulkinnut hammasinfektiosta johtuneen kuoleman esimerkiksi kasvoissa olevan ruusun aiheuttamaksi. Olihan jopa entisajan lääkäreillä vaikeuksia diagnosoida, oliko ankara, silmään asti turvottanut tulehdus ruusua vai johtuiko se hampaasta.

Ennen modernin lääketieteen aikaa sekään, että tauti kaikista hoitoyrityksistä huolimatta vei hautaan aiemmin perusterveen nuoren ihmisen, ei ollut harvinaista.

– Näissä tapauksissa ajateltiin usein fatalistisesti, että kyseessä oli Jumalan tahto.

Pekkolan väitöskirja kuvaa parannuskeinoja ja uskomuksia, joista jotkut tuntuvat nykyihmisestä lähinnä kammottavilta. Silti tutkija itse korostaa mieluummin nykyhammashoidon ja menneiden vuosisatojen kansanlääkinnän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Väitöskirja-aineistoon tutustuminen opetti hänelle myös suurta nöyryyttä.

– Hoitoalan ammattilaisena katsoin tällaisia parannusmenetelmiä aluksi nenänvartta pitkin. Asenteeni kuitenkin muuttui sitä enemmän, mitä enemmän aikaa vietin arkistomateriaalin parissa.

Pekkolan mukaan hammassäryn kansanparannusta ei todellakaan voi kuitata toteamalla, että entisajan ihmiset olivat epämääräisiä taikoja tekevien ”noitamuorien” armoilla. Kyseiset ”noitamuorit” – kotiparantajat olivat yleensä naisia – tekivät korvaamatonta ja usein tehokasta parannustyötä aikana, jolloin muunlaista hoitoa ei ollut saatavilla.

Lisäksi ne tekniset keinot, joilla hammassärky saadaan loppumaan, ovat aikojen saatossa muuttuneet melko vähän – huolimatta siitä, että ymmärrys sairauksien alkuperästä ja esimerkiksi hoidossa käytettävät kemikaalit ovat täysin toiset.

Esivanhempamme osasivat kuolettaa hampaan hermon myrkyillä ja kaivaa sen elävänä pois tarvittaessa. Särkevän hampaan koloon on myös osattu panna erilaisia kipua lieventäviä aineita – näsiänkuorta, tervaa tai pihkaa. Hammaspihditkin olivat 1700-luvulla jokseenkin samannäköiset kuin nykyään.

Hammasrahalla lapselle rautaiset hampaat

Vaikka entisaikojen suomalaisten hampaiden kunto oli kehno, Pekkolan mukaan terveen ja vahvan hampaiston tärkeys on ymmärretty jo aikana, jolloin taiat olivat ainoita tunnettuja hammassäryn ehkäisykeinoja. Entisaikaan ehkäisevä hammashoito aloitettiin kuten nykyisinkin – odottavasta äidistä.

Äidin piti noudattaa tiettyjä sääntöjä, jottei lapsen kehittyviin hampaisiin syntyisi pysyviä vaurioita. Heti syntymän jälkeen ehkäisyä jatkettiin taikojen avulla. Laajalle levinneenä perinteenä on ollut antaa vastasyntyneelle kolikko eli ns. hammasraha, joka oli Suomessa yleensä hopeinen ja jonka tarkoitus oli taata lapselle vahvat hampaat. Raha annettiin ristiäisissä tai silloin, kun ensimmäiset hampaat puhkesivat. Hammasrahaa ei annettu vanhemmille, vaan se piilotettiin lapsen tyynyn tai peiton alle.

Myös ”rautahampaiden” käsite juontanee Pekkolan mukaan juurensa siitä, että vanhemmat toivoivat lapsen aikanaan saavan vahvat pysyvät hampaat. Oli tärkeää, ettei irronnutta maitohammasta hävitetty huolimattomasti: se tuli heittää hiirenkoloon tai lukille, ja samalla pyydettiin vahvoja hampaita.

Nykylasten hyvin tuntema hammaskeiju lienee murtautunut koko maailman tietoisuuteen amerikkalaiskirjailija Lee Rogowin kynästä vuonna 1949, kun hän kirjoitti ensimmäisen varsinaisen hammaskeijua käsittelevän lastentarinan (The Tooth Fairy).

Vielä tunnetumpi hahmo, hammaspeikko, taas on toiminut suomalaisen terveysvalistuksen airueena ensimmäisen kerran jo vuonna 1929 Aili Somersalon sadussa Elli ja Hammassärkypeikot. Hammaspeikon nykyinen tunnettuus on kuitenkin norjalaisen kirjailija Thorbjørn Egnerin ansiota. Hän julkaisi kuuluisan satukirjansa Karius og Baktus vuonna 1949, ja se suomennettiin ensimmäisen kerran nimellä Satu hammaspeikoista vuonna 1961.

Hammas on terve, kun sitä ei särje?

Vaikka hammassäryn hoito on aikojen saatossa mullistunut, tietyt perusasiat pysyvät.

– Nykyäänkin tärkein osa hammasterveyden hoidosta tapahtuu kodin piirissä, Pekkola muistuttaa.

– Lapsen hammasterveys riippuu ennen kaikkea huoltajista, eikä yhteiskunnan tarjoama hoito korvaa omahoitoa. Vastuuta omista hampaista ei ylipäätään voi siirtää yhteiskunnalle.

Jo 1800- ja 1900-luvun taitteessa hampaiden ehkäisevästä hoidosta on ollut saatavilla sellaista tietoa ja valistusta, joka ei ole vanhentunut nykyäänkään.

– Lääkärit varoittelivat muun muassa siitä, että tulehtuneista hampaista ja ikenistä on avoin väylä muualle elimistöön. Tuon ajan valistusteksti oli Pekkolan mukaan hyvin suorasanaista tämän päivän suunhoito-ohjeistuksiin verrattuna. Silti suomalaisten suunterveys on kohentunut verkkaisesti.

– Kansanomaisen parantamisen periaatteena on ollut, että hammas on terve, kun sitä ei särje, Pekkola sanoo. – Pakon edessä hammaskipuun käytettiin esimerkiksi happoa, joka murensi hampaan tyngäksi. Nykysuomalaisilla tällaista pakkoa ei ole, mutta he saattavat silti ajatella samantapaisesti.

– Varsin moni menee hammaslääkäriin ainoastaan silloin, kun suu on kipeä. Tähän asenneongelmaan eivät hammaslääketieteen kehitys, tiedon lisääntyminen tai terveysneuvonta valitettavasti ole auttaneet.

Vanha kansa paransi hammassärkyä iilimadoilla ja tervalla

Terva

Tervalla on ollut tärkeä rooli suomalaisessa kansanparannuksessa, myös hammassäryn kohdalla. Fenolipitoista, antiseptista tervaa on pantu hampaankoloon ja limakalvoille kuumennettuna tai kylmänä, joskus myös erilaisiin si-dosaineisiin kuten kalkkiin sekoitettuna. Sillä on voideltu poskea tai sitä on sivelty pienellä pensselillä hampaassa olevaan reikään. Hermon kuolettamiseksi kuumaa tervaa tipautettiin hampaan koloon tai sitä kuumennettiin hampaassa tulikuuman metallipuikon avulla. Kipu kesti hetken, mutta polttamisen jälkeen hammassärky oli poissa.

Neilikka ja neilikkaöljy

Apteekkien perusvalikoimiin kuuluivat aikoinaan mausteet, kuten neilikka. Eteerisen neilikkaöljyn vaikuttavana aineena on desinfioivasti ja puuduttavasti toimiva eugenoli. Vanhempien ikäpolvien mieleen syöpynyt ”hammaslääkärin haju” on peräisin eugenoliöljystä, joka kuuluu myös nykyisin hammaslääkärivastaanoton lääkeaineisiin. Eugenoli vaikuttaa turruttavasti tulehtuneen pulpan tiettyihin hermosäikeisiin, joihin puudutusaineen vaikutus on vähäinen.

Hapot

Apteekeista on saanut ostaa hammassärkyyn myös happoja, joita valmistettiin apteekkien omissa laboratorioissa. Tällaisia happoja olivat esim. typpi-, rikki- ja suolahappo. Hampaaseen viety happo on tappanut hermon ja vienyt säryn, mutta samalla syövyttänyt hampaan ja usein myös vaurioittanut limakalvoja.

Lämmin ja kylmä

Lämpimän ja kylmän fysiologinen vaikutus hammassärkyyn on tunnettu kauan, ja pilakuvista tuttu hammassärkypotilaan paketoitu pää on ollut todellisuutta entisaikaan. Lämpimiä kääreitä on osattu käyttää hautomiseen hampaan vieruskudoksissa olevan märkäpesäkkeen puhkaisemiseksi. Muun muassa Elias Lönnrot opasti hautomaan märkäpesäkkeitä niin pitkään, että ”elo joutuu” ja pesäke puhkeaa.

Iilimadot

Ikivanha, universaali parannuskeino on laittaa iilimato eli verijuotikas imemään ”pahaa” eli infektoitunutta verta märkäpesäkkeestä tai tulehtuneesta ikenestä. Suomessa iilimato on ollut yleinen hammassäryn parannuskeino. Lönnrotin mukaan auttaa, kun kovemmissa säryissä laittaa ”6–8 iilimatoa ijenlihalle kipiän hampaan seudulla”.

Kuppaus

Myös kuppaus on yleismaailmallinen, humoraalipatologiaoppiin perustuva keino poistaa ”pahaa verta” kehon nesteiden harmonian palauttamiseksi. Kuppaus oli 1900-luvulle saakka koululääketieteen hyväksymä parannuskeino, ja yleisimmin sen avulla on hoidettu pää- ja hammassärkyjä.

Särkevän hampaan poisto

Hampaiden poistamisen taito on ollut tärkeä ihmisten yleisterveyden ja työkyvyn varjelemiseksi ja usein myös hengen pelastamiseksi. Jo entisajan lääkärit valistivat, että vaikeasti tulehtunut hammas on suuri riski yleisterveydelle, ja kehottivat poistattamaan pahasti oireilevat hampaat erilaisten rohtojen käyttämisen sijaan.

Lue myös
Etsitkö näitä?