Välillä hammaslääkäriksi opiskelu on antoisuudestaan huolimatta uuvuttavaa. Klinikkapäivät saattavat venähtää pitkälle iltaan paperitöitä hoitaessa ja yhden hengen ajanvaraustoimistoa pyörittäessä. Lisäksi itse kliinisten taitojen opettelu on usein varsin jännittävää ja voimia vievää, kun toimenpiteitä ensimmäisiä kertoja tehdessä oma itsevarmuus ja luotto omaan taitotasoon eivät ole aina huipussaan. Myös työn jälki saattaa joskus jättää hieman toivomisen varaa, sillä omissa visioissa niin kaunis täyte ei välttämättä sitten todellisuudessa olekaan aivan niin vaikuttava.

Valmistumisen kynnyksellä moni viidennen vuoden kandi joutuu pohtimaan asuinpaikkakuntansa uudelleen. Toisilla on jo selvä visio tulevaisuuden kotipaikkakunnasta: osa haluaa jäädä opiskelupaikkakunnalleen ja osa taas aikoo palata kotiseudulleen. Itse kuulun kuitenkin vielä siihen porukkaan, joka ei oikein tiedä, mihin haluaisi asettua pidemmäksi aikaa.

Jos hammaslääketieteen opiskelu olisi sairaalasarja, niin viidennen opiskeluvuoden draaman kaari kuluisi pandemian merkeissä. Koulu kuitenkin luotsasi itsensä onnekkaasti syyslukukauden läpi ja uuden vuoden alkuun. Syksyn aikana opinnot etenivät, eikä kliinistä lähiopetusta tarvinnut joukkoaltistusten takia keskeyttää.

Heikosti nukutut ja välillä yöttömätkin yöt. Iltaisin ja päivisin pohdin: Mitä olen totisesti oppinut? Olenko tehnyt tarpeeksi? Voinko tuntea ylpeyttä saavutuksistani? Mitä muuta olen sen lisäksi, kuin että olen ratas tässä kultaisessa sammossa? Mistä hammaslääkärit on tehty?

Valitsemani opintie käsittääkseni opettaa osaamispohjaisen viitekehyksensä lisäksi altruismia, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, eettisiä periaatteita ja niiden noudattamista, elämän kunnioittamista, rehellisyyttä, ihmisyyden kunnioittamista sekä saavutetun korkean ammattitaidon ylläpitoa.