Jos hammaslääketieteen opiskelu olisi sairaalasarja, niin viidennen opiskeluvuoden draaman kaari kuluisi pandemian merkeissä. Koulu kuitenkin luotsasi itsensä onnekkaasti syyslukukauden läpi ja uuden vuoden alkuun. Syksyn aikana opinnot etenivät, eikä kliinistä lähiopetusta tarvinnut joukkoaltistusten takia keskeyttää.

Heikosti nukutut ja välillä yöttömätkin yöt. Iltaisin ja päivisin pohdin: Mitä olen totisesti oppinut? Olenko tehnyt tarpeeksi? Voinko tuntea ylpeyttä saavutuksistani? Mitä muuta olen sen lisäksi, kuin että olen ratas tässä kultaisessa sammossa? Mistä hammaslääkärit on tehty?

Valitsemani opintie käsittääkseni opettaa osaamispohjaisen viitekehyksensä lisäksi altruismia, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, eettisiä periaatteita ja niiden noudattamista, elämän kunnioittamista, rehellisyyttä, ihmisyyden kunnioittamista sekä saavutetun korkean ammattitaidon ylläpitoa.

Neljäs opiskeluvuosi alkoi elokuussa varsin erilaisissa merkeissä kuin olin etukäteen ajatellut. Kevään koronatauon ja kesäloman jälkeen koulun penkille palaaminen tuntui ihanalta, mutta samalla hieman pelottavalta. Kolmannen vuoden keväällä kliinistä kokemusta ehti kerryttää vain parin hassun kuukauden ajan, ja neljännen vuoden alussa omat taidot tuntuivat kauniisti ilmaistuna varsin rajallisilta. Aikaisemmin sitä ajatteli, että neljännelle mennessä on saanut jo hieman tuntumaa erilaisiin toimenpiteisiin, kuten paikkauksiin, mutta koronan jäljiltä meidän tilanteemme oli hieman toinen.

Olipa kerran potilas, joka tuli terveyskeskuksen hammashoitolaan hammaslääkärille. Potilaalle tavanomainen käynti, mutta peilin varressa tuntuu erityiseltä olla elämänsä ensimmäistä työpäivää hammaslääkärinä vastaanottamassa ensimmäistä potilasta.