Post

Oma paikkaTäyslaillistus emännäksi

18.11.2016Anni Temonen
noora_riikola_kuva1
Kaikkea voi opetella, aina löytyy jokin reitti kohti päämäärää, uskoo Noora Riikola ensimmäisen maalla asutun vuoden tullessa täyteen.

Tori.fi:ssä oli viime syksynä pieni ilmoitus, joka ei ottanut oikein tuulta alleen. Kunnes syyspimeällä tuli puhelu:
– Meillä olisi tämmöinen tila nyt myynnissä.

Oululainen nuoripari lähti oitis tutustumaan kohteeseen. Oli armoton lokakuun loskamyrsky, pimeää ja kohmeaa. Järveltä tuuli niin, ettei lakki ollut pysyä päässä. Villiksi heittäytynyt vesistö oli suorastaan pelottava. Navetan välikatossa oli valtava hole veden tultua katosta läpi. Puulämmitteinen talo, ei lämpöpattereita. Lähimmät katuvalot seitsemän kilometrin päässä.

Tarvittaisiin hulluna häkävaroittimia, polttopuita, vielä enemmän polttopuita, lumikola, lekoja, ruuveja, nauloja ja pitkää pinnaa. Mutta Noora ja Heikki Riikolalle se oli heti sitä, mitä he olivat tahoillaan jo kauan hakeneet. Riikolat asettuivat taloksi vuoden pimeimpään aikaan ja hankkivat heti ensitöikseen kunnon otsalamput.

Tosin juuri nyt niitä ei tarvita. Kävelemme pihamaalla mitä kirkkaimmassa syysauringossa. Talon viereisellä pellolla puidaan ohraa, Heikki leikkaa reheväksi kasvanutta nurmea. 1950-luvun alussa rakennetun talon pihapiirissä oli alkujaan sikala. Maaperässä ei paljon jääpoltetta näy.
– Kaksi ja puoli tuntia tuossa menee, Noora nauraa, ja täsmentää, että nurmikon leikkuuseen kulunut aika on tullut oikeasti mitattua. Siinä ajassa ehtii kuunnella nappikuulokkeista Jymyn pelin. Tänään taitaa mennä kauemminkin; naapuri pysäyttää puimurin tontin rajalle ja käy isäntien kesken juttusille.

Naapurit ovat tärkeitä.
– Aurasivat tietä talvisin aamuviideltä, että pääsen töihin. Meillä traktori on vasta hankintalistalla. Ja keväällä toivat siemenperunoita, Noora kertoilee ja näyttää tietä rantaan.

Kapeaa nurmipolkua reunustavat vadelmapensaat. Kaikki marjat on huolellisesti poimittu parempiin suihin. Noora kertoo, että niemenkärjellä on ollut asutusta kauan. Läheltä alkavan luontopolun varressa on muinaisia ansakuoppia. Nyt metsän siimeksessä näyttäytyy arastellen suloisia kauriita ja poimittavaksi lakkaa.

Rantavesi on pitkään matalaa ja kahlattavaa. Suoraan edessä on pieniä saaria ja niiden takana Vuokatin vaarajono. Yksi saarista on nyt Nooran ja Heikin oma. Sen suorasukaista nimeä – anteeksi kirosana, se nyt vaan on Mulkkusaari – ei kunnan tekninen lautakunta ole sensuroinut, kuten ei monia muitakaan perikainuulaisia paikannimiä. Saaressa ei Noora vielä ole käynyt, aikomus on leiriytyä, kun sopiva hetki löytyy. Vesien syvänteet ja kattojen harjat ovat siedätyslistalla, pikkuhiljaa.

Talvinen tulikoe

Talvi taajaman ulkopuolella säästää valosaasteelta, mutta korvautuu mielikuvituksen värikkäällä juoksulla. Talvikuukausina niemen kärjessä on sysipimeää ja hiirenhiljaista. Pakkanen ujuttautuu hengitykseen, jäinen maa seisoo, aika pysähtyy. Syke nousee levossakin, kun liiketunnistin räpsäyttää valot päälle, vaikka ketään ei kuulu tulevan.

Noora muutti tupaan ollessaan vielä viidennen vuoden opiskelija. Hän rahtasi lopputenttikirjat Oulusta viikko toisensa jälkeen mukanaan ja opetteli lämmittämään leivinuunia niin, että ajatus pysyi sulana. Ei 13 asteessa, kuten eräänä talviaamuna, eikä +30:ssä, kuten toisena.
– Oli hyvä, että ensimmäinen täällä asuttu vuodenaika oli talvi. Siitä selvittyämme tämä on ollut parempaa ja hienompaa kuin ikinä osasi kuvitellakaan, Noora hymyilee.

Pihapiirissä liikkuu paljon erilaisia eläimiä. Kauriita, jäniksiä, teeriä, pikkulintuja, jopa ilves. Tärkeimmät nelijalkaiset silti puuttuvat vielä, mutta ovat koko ajan ajatuksissa.
– Ensi kesänä tänne toivottavasti viimein saadaan kaksi hevosta, Noora sanoo toiveikkaana.
– Ajatuksissa on yksi suomenhevonen ja yksi aito lännenhevosrotuinen.

Appaloosan kokoinen aukko unelmia

Nousemme portaat – itse tehdyt, omasta metsästä kaadetusta koivusta – navettarakennukseen. Se on vielä hääjuhlien asussa, koko heinäkuinen juhla vihkimisineen tapahtui omalla tilalla. Täällä on kulunut ilta jos toinenkin työpäivien jälkeen. Vesikellot kämmenissä ovat peruja ahkerasta lekalla paukuttelusta. Ja polttopuiden teosta – moottorisahalla ja kirveellä, ilman halkomakonetta, toistaiseksi.
– Näissä hommissa minä olen hammashoitajan roolissa, Noora luonnehtii.
– Teen, mitä Heikki työnjohtajana parhaaksi näkee.

Hevossuunnitelmat ovat silti Nooran vetovastuulla, niin hyvä tuntuma hänellä niihin on. Navettarakennuksen toisessa päässä on talli, siellä ovat aiemmatkin asukkaat pitäneet hevosta. Välikatto pullistelee epämääräisesti, uretaanivaahto kuorruttaa vanhoja ovenkarmeja. Uusiksi menee tämäkin.

Lännenratsastus on vienyt Nooran sydämen. Kyse ei ole hurjasta rodeosta pillastuvan ratsun selässä; laji perustuu vanhoihin karjapaimentaitoihin. Ratsukon molemmat jäsenet ovat tasavertaisia, tehtävät tehdään mahdollisimman vähin kehotuksin. Yksi tunnetuimmista lännenhevosroduista – appaloosa – polveutuu mustangeista, ja sen esivanhempia kasvattivat Amerikan intiaanit, jotka uskoivat täplikkään hevosen tuottavan onnea. Ja onnelliseksi se on tehnytkin. Harrastus tuntui alusta alkaen sopivan pitkäjänteiselle maalaisromantikolle.
– Minulla ei ole oikeastaan ollenkaan kilpailuviettiä. Nautin siitä, että saan touhuta hevosen kanssa kuin työparina tai ystävänä, hän kuvailee.

Saman maalaisromanttisen elämänasenteen on saanut tuta myös Nooran lapsuudenperhe. Kolmen markkinointihenkisen perheenjäsenen keskellä kasvanut kuopus on pienestä asti kulkenut päättäväisesti omia polkujaan. Niihin ei edes Oulun Kärpillä työskentelevien isän ja äidin pelistrategiat ole pystyneet puremaan.
– Siskolla on tapana sanoa, että minut on taatusti ostettu pienenä maatalousmarkkinoilta, Noora nauraa.
– Perhe on minulle kuitenkin tosi tärkeä voimavara, ja he ovat nähneet, että itse tehdyt päätökset ovat lopulta olleet parempia kuin ulkoa ohjatut. Myös isän mielestä.

Juomavesi jäädyttää pään

Ei ikinä uskoisi, että Noora ja Heikki ovat asuneet maalla vasta vaivaiset kolme neljäsosavuotta. Kasvimaa pullistelee salaatteja, perunaa on nostettu kattilaan harva se ilta, pieneen kasvihuonetelttaan on köynnöstäytynyt meksikolaista viidakkokurkkua. Se näyttää kutistuneelta vesimelonilta.

Noora tarjoaa kuitenkin maisteltavaksi – ihan tosissaan – hanavettä.
– En ole ikinä juonut yhtä hyvää vettä. Se on niin kylmää, että aivot melkein jäätyy, hän huokaisee.

Ja onhan se. Pohjavaaran vesiosuuskunnan aarre maistuu tarkoin vartioidusta lähteestä nostetulta, samettiselta nektarilta. Vaikka ei kuistilta poimittu tomaattikaan ollut hullumpi.

Vaikka tilalla eletään omaa elämää, niemenkärjessä syttyvät syysillassa myös lukuisten muiden ikkunoiden valot. Varo lapsia -kyltit maatilojen tienpientareella kertovat, että kyse on elävästä kylästä. Koulutaksi hakee aamuisin pieniä reppuselkiä kylän kouluun – jonka oma hammaslääkäri Noora sattumoisin on – ja kirjastoauto pysähtyy niemenkärjessä joka toinen torstai. Kajaaniin ja Sotkamoon on molempiin lähes kilometrilleen yhtä pitkä matka, alle puoli tuntia.
– Tietysti on iltoja, että vedämme Heikin kanssa pitkää tikkua, Noora sanoo.
– Kumman vuoro on leikata nurmikko tai kolata piha, ja kuka ryhtyy lämmittämään talon uuneja. Niitä on muuten viisi, ja sauna.
 Hymy nousee nuoren emännän kasvoille.
– Tämä on ollut silti parempaa kuin ikinä uskalsi edes kuvitella.

Ruohonleikkurin ääni vaimenee, leikkuupuimuri kaartaa pellon sivua takaisin naapuriin. Pysähtyköön aika taas ensi talvena, ensi kesänä täällä kirmaavat hevoset.

Noora Riikola (o.s. Junno)
  • syntymäaika ja -paikka: 1.4.1991 Kuopio
  • koulutus: syventävä käytännön harjoittelu päättyy tänä syksynä, minkä jälkeen virallisesti HLL, Oulun yliopisto, 2016. Hammasväline-Sirona -palkinto 2015.
  • työ: terveyskeskushammaslääkäri, Kainuun sote
  • koti ja perhe: 2,3 hehtaarin järvenrantatila Sotkamon ja Kajaanin puolivälissä. Agrologi-aviomies.
  1. Paras työväline
    Paremminkin paras työkaveri on hevonen. Hevosvetoinen lumikola on jo suunnitteilla…
  2. Paras potilas
    Lasten suusta kuulee parhaimmat jutut.
  3. Paras vuodenaika
    Kevät. Ensimmäiset vihreät ja kukkaset tulevat esiin, ja luonto herää talviunilta.
  4. Paras ruoka ja juoma
    Oman maan potut ja vihannekset, oikein hyvä kahvi.
  5. Paras paikka
    Metsäpoluilla ja tietysti oma koti kullan kallis.
Lue myös
Etsitkö näitä?