Tietoa ja lukuja suun terveydenhuollossa on syntynyt aina. Vähimmillään se on tarkoittanut suppeita hammasstatustietoja, toimenpiteiden laskutustietoja ja tehtyjä työtunteja. Nykyään mahdollisuudet kuvata terveydenhuoltoa ovat aivan toisella tasolla.
Suun terveydenhuollossakin tallentuu valtavasti tietoa digitaaliseen muotoon. Sairauskertomusten data on yleensä rakenteisessa muodossa, mikä mahdollistaa tiedon koneellisen käsittelyn ja automaattisen hyödyntämisen. Uusimmat hoitolaitteetkin osaavat tallentaa monenlaisia tietoja – sitäkin, kuinka paljon potilaalle varatusta ajasta käytetään kliiniseen työhön.
Valinnanvapautta korostaneessa sote-mallissa olisi ollut välttämätöntä pystyä vertaamaan tuottajia, mutta asia ei ole jäänyt sote-uudistuksen kaaduttua taka-alalle, päinvastoin. Tarve toiminnan ohjaukseen, laadun mittaamiseen ja vaikuttavuuden arviointiin on järjestelmätasolla keskeistä.
Lääketieteen laadussa on Yhdysvaltain kansallisen lääketieteellisen akatemian (Institute of Medicine) tunnetun määritelmän mukaan erotettavissa kuusi ulottuvuutta: kustannusvaikuttavuus, tehokkuus, turvallisuus, potilaskeskeisyys, oikea-aikaisuus ja oikeudenmukaisuus. Viime vuosina termi terveyshyöty on yleistynyt kattamaan useampiakin näistä ulottuvuuksista.
On selvää, että laadun kehittäminen hyödyttää niin potilaita, palvelujen tuottajia kuin koko yhteiskuntaa, ja että se edellyttää asioiden mittaamista ja vertaamista. Ongelmana on kuitenkin yhteisesti sovittujen ja tarkoituksenmukaisten mittarien puute. Esimerkiksi hoidon kustannusten seuraamisen ja vertailun niin julkisten kuin yksityisten tuottajien välillä pitäisi olla suhteellisen yksinkertaista, mutta näitäkään tietoja ei ole helposti saatavissa. Julkisen tuotannon kustannuksia tarvitaan muun muassa palvelusetelien ja tulevaisuudessa todennäköisesti myös rajat ylittävän terveydenhuollon oikean korvaustason määrittämiseksi. Potilailta puolestaan kerätään palautetta heidän saamastaan hoidosta ja palvelusta, mutta senkin tiedon vertaaminen on erilaisten keruutapojen vuoksi vaikeaa.
Millä mittareilla yksittäisen potilaan ja väestötason terveydentilaa ja siihen liittyvänä kliinisen hoidon laatua sitten tulisi seurata? Millaista terveyshyötyä työmme tuottaa ja millä aikavälillä? Kuten tiedetään, sitä saadaan, mitä mitataan, eli mittarilla itsessään on ohjausvaikutusta.
Jo nyt on mahdollista seurata esimerkiksi sitä, kuinka pitkään tehdyt täytteet kestävät, juurihoidettu hammas selviää tai kuinka kattavasti potilaan hampaiden kiinnityskudokset on tutkittu. Vaikeammaksi asia muuttuu, jos mittariin on kytketty myös palvelun tuottajan saama korvaus. Miten otetaan huomioon esimerkiksi potilaiden hoitotuloksiin vaikuttavat taustatekijät sosioekonomisesta asemasta lähtien – vähävarainen potilas joutuu usein valitsemaan halvemman hoitoratkaisun, joka kestää lyhyemmän aikaa. Haasteena on myös se, että yksilön suun terveydentilan ylläpitämisen tulokset selviävät vasta useiden vuosien seurannan jälkeen.
Yksittäisen hammaslääkärin toiminnasta kerättyjä tietoja voidaan hyödyntää hänen ammatillisen kehittymisensä apuna, mutta niitä voidaan käyttää myös väärin. Hammaslääkärien työhyvinvointitutkimuksissa on osoitettu, että keskeinen työhyvinvoinnin ulottuvuus on mahdollisuus hallita omaa työtä, kliininen autonomia. Kaikkia ei voida puristaa samaan muottiin. Jos näin tehdään, seuraa siitä työn imun heikkenemistä, jolla on tutkitusti suora yhteys myös työn tuottavuuteen.
Laadun kehittäminen ja sen mittaaminen ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen. On tärkeää, että hammaslääkärit ovat aktiivisesti mukana määrittelemässä työhönsä vaikuttavia mittareita.