Hammaslääkäri

Tiistai 29.09.2020

Hampaalla vauvan kera

6.10.2017
Anni Temonen

Oulun uuden Dentopoliksen kiltahuoneen lämpötila on kirkkaasti muita tiloja korkeampi. Lämmönlähde on fuksi, ja heitä siellä on tungokseksi asti, juuri lähdössä perinteiselle syysretkelle Hailuotoon. Kurkistan ovesta sisään, mutta en osaa muiden tavoin ikävöidä siellä juotua kahvia, koska en oikein milloinkaan viettänyt kiltahuoneella aikaa. Paikka on vähän vieras, monelle muulle todella tärkeä ja rakas.

Kiltahuonemuistojen puute on konkreettisin todiste siitä, että perheellistyin kandivuosien aikana. Sain kaksi lasta opiskelun ohessa, ensimmäisen viikko ortodontian tentin jälkeen ja toisen viikkoa ennen sosiaalihammaslääketieteen lopputenttiä. Pidin yhden välivuoden puolivälissä opintoja.

Siitä huolimatta, että en ollut ainoa laatuani, useimpien lapsivedet (vaimon tai omat) menevät yhä fantomsalin sijaan valovuoden päässä hampaalta. Lääkiksessä on aina niitä, joilla on jo toinen tutkinto ja lapsia, mutta vähemmistössä ovat 22-vuotiaat, jotka saavat päivin öin katsella hampaattomia pikkuikeniä ja luntata hampaiden puhkeamisjärjestystä oman muksun suusta.

Ei se silti niin mahdottomalta silloin tuntunut.

Elämänmuutoksessa aivot eivät aina muistaneet pyykkipojan nimeä (”räplätin”) tai autonavaimia (jääkaapissa), mutta hammaslääketieteen opinnoille tallennustilaa tuntui riittävän. Välivuoden aikana luin tenttikirjoja ja liikutuin milloin mistäkin sairaudesta, erityisen repivästi hampaiston totaalisaneerauksesta hampaattomaksi haavapinnaksi. Ompelutekniikat ja hampaan poistokuopan paranemistaulukot syöpyivät verkkokalvolle katkuisen käryn kera eivätkä ole unohtuneet vieläkään. Lapsen kannalta on ehkä vähän hupsua, että muistaa vauvan ensimmäisen hymyn välähtäneen samana päivänä, kun äiti oppi haavan tertiääriparanemisen.

Toisen lukuvuoden keväällä tentittiin ympäristöterveys. Se meni mikrobilsan väsyttämältä kurssilta läpi rimaa hipoen. Itse ihmettelin ilmoitustaululle printtautunutta korkeaa pistemäärää ja sen vieressä omaa nimeä. En keksinyt muuta selitystä kuin sen, että sikiölle haitallisista ympäristöriskeistä on mahdotonta lukea ylimalkaisesti, jos lähtee tenttimään alkion kanssa. Kaikki jää kauhusta kankeana mieleen.

Välivuoden jälkeen sormenpäistä tuntui löytyvän yllättäviä, uusia ominaisuuksia. Pienen ihmisen jatkuva pyörittely, veivaaminen ja vatkaaminen käsissä oli herätellyt suprajohtavuuteen viimeisetkin hermopäätteet. Kaikki, mikä ei ollut aiemmin löytynyt kilpirauhasesta ylöspäin, suorastaan 3D-skannautui hyppysissä. Ensimmäisten kokonaishoitopotilaiden kohtaaminen välivuoden jälkeen sujuikin manuaalisesti erittäin hyvin. Suullisessa ulosannissa riitti senkin edestä paranneltavaa. Puheäänestä falskasi läpi ihmeellisiä korkeita ylä-ääniä, joita oli tähän asti annosteltu vain alle 3-vuotiaille kotisohvalla, ei parrakkaalle paron potilaalle omassa boxissa.

Tiedän kandeja, joiden syventävien tutkielman valmistuminen on kiikkunut täystyöllistetyn ohjaajan vinossa pinossa ja versioiden tarkistus on jännittävästi venynyt. Oma tilanteeni aiheutti lähinnä päinvastaisen tapahtumasarjan. Vatsan pullahdettua esiin syväriohjaajasta tuli paras tsempparini sanoilla:

– Anni, huomasin vatsasi – ja meillä on nyt kiire.

Mutta nyt takaisin kiltahuoneen trooppiseen lämpöön.

Meitä oli ovenraossa kurkkimassa yli kaksikymmentä, kurssitapaamisessa tutuilla, mutta kovasti muuttuneilla huudeilla. Illan aikana katsottiin vuosien takaisia valokuvia tapahtumista, bileistä ja jatkoista, joissa hyvin harvoin olin paikalla. Sinäkin iltana syntyi taas uutta elämää toisaalla, ja monilla meistä oli kotona niin pieni uusi ihminen, että jäivät tällä kertaa pois.
Joten teit niin tai näin, et jää paljonkaan mistään paitsi. Hammaslääkis kun on elämänmittainen matka.

Anni Temonen
toimittaja / Nuori poraa