Nyt neloskurssin syksyllä klinikka alkaa olla jo ihan tuttu paikka ja jopa ihan mukavakin. Vielä keväällä kaikki uudet asiat tuntuivat mahdottoman isoilta ja hankalilta. Nykyään ei enää jännitä hakea potilasta odotustilasta tai aloittaa paikkaushoitoa. Jännitys on muuttunut innostukseksi.
Syksy alkoi meillä rytinällä, ja ensimmäiset viikot käytettiinkin potilaiden kontaktoimiseen ja aikojen sopimiseen. Potilaiden kohtaamista useimmat olivat ehtineet harjoitella kesällä kesätöiden merkeissä, eikä se enää tuntunut lainkaan niin haastavalta. Asiat alkavat olla jo vähän tuttuja. Enää ei tarvitse miettiä niin paljon ajanvaraukseen liittyviä käytänteitä tai yleensäkin klinikassa olevat käytännön jutut alkavat tulla jo selkäytimestä.
Uutena asiana ovat tulleet erilaiset seurannat ja poliklinikat potilaiden kokonaishoitojen jatkuessa. Limakalvopolilla päästään syventämään osaamista ja ymmärrystä limakalvosairauksiin liittyen, ja kirurgian polilla opettajan avustuksella osa saa tehdä ensimmäiset hampaan poistot. Tämä on tuonut mukavaa vaihtelua klinikkaan ja sitä pientä lisäjännitystä ja uudenkarheutta, joka ehkä pikkuhiljaa alkaa hiipumaan tavallisista päivistä. Älkää toki ymmärtäkö väärin, klinikassa joka kerta tulee uusia ja ihmeellisiä asioita, ja täpinöissäni varasin itsekin ajan ensimmäiselle juurihoidolle. On vain tervetullutta, että itse klinikkaa enää ei jännitä ja stressaa samalla tavalla – ja muille jännityksen kohteille tulee näin tilaa. On ollut huojentavaa huomata ja hoksata, että kyllä nämä niin vaikeilta tuntuneet asiat normalisoituvat eivätkä enää aiheuta unettomia öitä. Tai noh, ainakin tietää unettomien öiden olevan ohimeneviä, kaikki ovat näistä jutuista selvinneet.
Useimmat ovat sanoneet ja ehkä hieman jopa varoitelleet siitä, että nelosvuosi tulee olemaan koulun rankimpia. Tämä on kyllä totta, mutta jo tässä vaiheessa vuotta on huomannut, kuinka palkitsevaa opiskelu on. Koulu opettaa pääasiassa hammaslääketieteeseen liittyviä asioita, mutta se opettaa myös – todella kliseisesti sanottuna – elämää. Kaikki potilaiden aikojen pyörittelyt ja opiskelun yhdistäminen vapaa-aikaan ovat elämänhallintaa. Kokonaisuus ei missään nimessä ole helppo, yksinkertainen ja aina niin kiva, mutta se opettaa priorisoimaan ja hallitsemaan omaa ajankäyttöä.
Nyt vasta ovat alkaneet aukeamaan ne monet luentojen ja harkkojen asiat, joita on aiempina vuosina päntännyt ja harjoitellut tenttiin. Huomaan jo ennen alkututkimuksen tekoa pohtivani mahdollisia parodontiumiin liittyviä diagnooseja ja miettiväni, saadaanko tutkimaani kariesleesiota pysäytettyä vai tuleeko se korjata. Vaikka välillä on tuntunut, että samoja asioita pyöritellään päivästä toiseen, niin kyllä, siitä on ollut jotain hyötyä. Mahdottoman hienolta tuntuu varsinkin se, kun potilas kysyy jotain hoitoonsa liittyvää asiaa ja sinä itse pystyt siihen vastaamaan ilman, että pitää kysyä varmistusta opettajalta. Se vasta on jotain se, ja valo alkaa pikkuhiljaa pilkistää tunnelin päässä. Vaikka jännitys on muuttanut muotoaan, on se silti tervetullutta vastaisuudessakin. Eikös se niin mene, että jännittäminen kertoo asian tärkeydestä.
Eveliina Astala
Kirjoittaja on neljännen vuosikurssin denttari Kuopiosta.
Denttari, Hammaslääkärilehti 11/2021