Oli luennon aiheena sitten implantti tai aktivaattori, vetäjänä on Suomessa poikkeuksetta huipputason kliinikoita. Vaikka heidän kaikki oppinsa ottaisi mukaansa omaan työhön, yksi tekijä jää silti puuttumaan.
Monella guruksi tunnetulla on vastaanotollaan jotain sellaista, mitä nuori hammaslääkäri ei ole välttämättä koskaan kokenut. Vuosikymmenten kanssakulkija, kaikessa yhteen hioutunut oikea käsi, ihka oikea vakihoitajapari. Se vakaa hahmo, joka hands-on -kurssillakin avustaa kuin telepatialla, vaikka luennoiva lääkäri suuntaa kaiken huomionsa olan yli päkiöillään tasapainoilevaan yleisöön.
Siinä on jotain mystistä, kun ei ole sitä kokenut. Pitkällä taipaleella vakihoitajasta tulee aina askelen edellä oleva luottotimantti, joka yhdestä otsan rypistyksestä tietää antaa paksumman puukiilan, ja joka pyörittää ajanvarauskirjoja ja koko vastaanoton varustelua kuin lennonjohtotornista. Parhaimmillaan vakihoitaja on mahdollistanut hammaslääkärin kehittymisen siksi, jollaisena häntä nyt pidetään – alansa huippuna ja tuhansien työtuntien tahkoajana. Luennoilla, kun puhe kääntyy työn organisointiin, vakihoitajan työpanos pulpahtelee esiin suurena taustavaikuttajana kaikkien kaarilankojen, abutmenttien ja immediaattien taustalla.
Useimmat nuoret hammaslääkärit tekevät töitä isohkoissa organisaatioissa, joissa on hoitajakierto. Vaikka nuori lääkäri pääsisikin perehdyttämään juuri valmistuvaa uutta hammashoitajaa, tämä saattaa työllistyä naapurihammashoitolaan, yksityiselle tai päätyä rotaatioon, jossa eri lääkärit tekevät hyvin erilaisia työpäiviä tämän kanssa, yleisimmin kolmen viikon jaksoissa.
Minulla ei ole koskaan ollut vakihoitajaparia, tuota ehkä tarunhohtoiseltakin kuulostavaa työn tehostajaa ja ammattilaisuuden loppuhuipentumaa. Hoitajaparinani on kolmen viikon kierrolla hyvin eri-ikäisiä ja -pituisia työpareja, joiden suhde potilaaseenkin vaihtelee aktiivisesta rupattelijasta maltilliseen työn mahdollistajaan. Osa nauttii säpäkästä päivystämisestä, osa on parhaimmillaan kouluryhmän ja pelkopotilaan kanssa. Siinä missä yhden bravuuri on täydellisesti esipehmitetty Cavit, toinen saa lapsen jaksamaan pulpotomian lähes transsissa. Tällä tavoin minullakin on kokemus huippuhoitajasta: se on kokoelma jokaisen yksittäisen hoitajan parhaita vahvuuksia.
Vaikka hoitajakierto vaatiikin aina vaihdoskohdassa oman ergonomisen sähläyksensä, siinä on paljon hyvääkin. Parisen vuotta sitten, jotakin toimenpidettä valmistellessa, hoitaja tuli kuvailleeksi, miten hyvin kokeneempi kollegani seinän takana puuduttaa. Hoitaja ei välttämättä tajunnut opettavansa, ei varsinkaan luennoivansa, mutta perusteellinen kuvaus puuduttamisen otteista ja ajankäytöstä oli maailman paras täydennyskoulutustilaisuus. Hoitajan jakaman tiedon seurauksena hidastin omaa puudutustekniikkaa puolella, minkä jälkeen täysin kivuttomien puuduttamisten määrä alkoi lisääntyä selvästi. Muitakin vinkkejä on tihkunut vastaanotolle hoitajakierron ansiosta tasaiseen tahtiin, vaikka toivoisin, että niitä tulisi vieläkin enemmän: ehkä tapakulttuurissamme ei ole luontevaa markkinoida naapurihuoneen hyviä kokemuksia, vaan jokaiselle halutaan antaa vapaus toimia omaan tapaansa.
Hoitajakierrosta voi ajatella samoin kuin vuodenaikojen vaihtelusta: melko huisia, että meillä on kaikki neljä vuodenaikaa, jokaisessa vahvuutensa. Nyt on aika nauttia tästä valoisimmasta ja lämpimimmästä. Kesä ei kestä viittäkymmentä vuotta putkeen, mutta tulee aina uudelleen.
Rentouttavaa ja suloista suvea kaikille nuorille kollegoille!