Tämän lehden pääuutisjutussa kerrotaan tuoreen hammaslääkärien työhyvinvointitutkimuksen tuloksista. Ne kertovat hammaslääkärien entisestään kasvaneesta kuormituksesta, mutta myös vahvana säilyneestä työn imusta.
Vaikka hammaslääkärin työn monet voimavarat vielä kannattelevat, ei kasvavalta kuormitukselta ja lisääntyvältä uupumukselta voi ummistaa silmiä. Erityisen kovilla ovat julkisella sektorilla työskentelevät, joilla kuormitus yksityissektorin kollegoja useammin heijastuu stressi-, työuupumus- ja masennusoireiluna sekä sairauspoissaoloina ja sairaana työskentelynä.
Hammaslääkäriliiton tämän kuun alussa pidettyjen Paikallistoiminnan neuvottelupäivien teemana oli laatu ja yhtenä laadun ulottuvuutena työhyvinvointi. Neuvottelupäivien ryhmätöissä pohdittiin muun muassa käytännön keinoja hyödyntää työhyvinvointitutkimuksesta saatavaa tietoa ja mitä ylipäätään hammaslääkärien työhyvinvoinnin parantamiseksi on tehtävissä. Mahdollisuuksia löydettiin eri tasoilta yksittäisestä kollegasta poliittisiin päättäjiin.
Yksi välttämätön keino on lisätä suun terveydenhuollon resursseja. Resurssipula näkyy erityisesti terveyskeskuksissa ja konkretisoituu muun muassa hoitojonoina ja liian pitkinä hoitoväleinä, kun pelimerkit ovat kuluneet hoitotakuusta huolehtimiseen – hoitoon pääsee, mutta ei sieltä pois.
Myös hyvää johtamista tarvitaan. Tutkimuksen yksi tulos esimerkiksi oli, että hammaslääkärit työskentelysektorista riippumatta entistä harvemmin kokevat pääsevänsä osallisiksi muutosten suunnitteluun. Ja vielä pahempaa: eivät usko muutoksista olevan potilaille hyötyä. Muutoksia valmisteltaessa tulisikin hyödyntää hammaslääkärien asiantuntemusta niin, että ammattikunnan usko muutoksista potilaille koituvaan hyötyyn kasvaa, mikä samalla vahvistaa omaa motivaatiota. Oman työn tulosten näkeminen on tutkitusti yksi hammaslääkärien keskeinen voimavara työssä.
Työntekijöiden pitää myös itse johtaa itseään – omilla valinnoilla on merkitystä. Työhyvinvointitutkimus kertoo esimerkiksi paitsi lisääntyneistä sairauslomapäivistä myös lisääntyneestä sairaana työskentelystä. Vaikka hoitoaikojen peruminen ja uusien hakeminen täysistä ajanvarauskirjoista onkin viheliäistä, ei sairaana kuulu mennä töihin. Viimeiseen saakka sinnittelystä harvoin seuraa mitään hyvää.
Terveyskeskushammaslääkärien lisäksi toinen tutkimuksen esiin nostama erityisen kovilla oleva ryhmä ovat nuoret hammaslääkärit. Alle 36-vuotiaista useampi kuin kuusi kymmenestä kokee työuupumusoireita, ja vain kaksi kolmesta pitää terveyttään hyvänä. Siis nuorista! Mitä tapahtuu, jos heidän mittansa tulee täyteen, jos he uupuvat tai vaihtavat alaa?
Ainakaan ei kannata kalliisti kouluttaa uusia tekijöitä uupuneiden tilalle, vaan tukea jo koulutettuja ammattilaisia työssään ja huolehtia heidän jaksamisestaan. Yksi hammaslääkäreitä kuormittava tekijä iästä riippumatta on kuilu täydellisen ja käytännössä mahdollisen hoidon välillä, mutta erityisesti nuorille koulussa opitun ja reaalimaailman ero voi olla järkyttävä, kuten eräs nuori kollega asian ilmaisi. Tulisikin miettiä, miten hammaslääkärikoulutus voisi vielä vahvistaa valmiuksia työelämässä toimimiseen ja miten työelämä ottaa nuoret vastaan. Onko esimerkiksi mahdollista varata rutinoitunutta kollegaa enemmän aikaa niin potilastyöhön kuin kirjauksiinkin? Voiko työnkuvaa räätälöidä? Joustaako työaika? Saako työnohjausta?
Paikallistoiminnan neuvottelupäivien yksi mielestäni timanttinen idea oli Hammaslääkäriliiton tarjoamat matalan kynnyksen työpsykologipalvelut, eräänlainen hammaslääkärien työhön perehtyneen työpsykologin kuuma linja. Paljon muitakin hyviä ehdotuksia kuultiin, kuten alueelliset työhyvinvointia edistävät tilaisuudet, työhyvinvointia tukevat applikaatiot ja mentorointijärjestelmä. Kädenkäänteessä tällaiset eivät synny, mutta ainakin niitä on syytä harkita.