Hammaslääkäri

Tiistai 24.11.2020

Nollapohjalta neloselle

30.10.2020
Hanna Malinen

Neljäs opiskeluvuosi alkoi elokuussa varsin erilaisissa merkeissä kuin olin etukäteen ajatellut. Kevään koronatauon ja kesäloman jälkeen koulun penkille palaaminen tuntui ihanalta, mutta samalla hieman pelottavalta. Kolmannen vuoden keväällä kliinistä kokemusta ehti kerryttää vain parin hassun kuukauden ajan, ja neljännen vuoden alussa omat taidot tuntuivat kauniisti ilmaistuna varsin rajallisilta. Aikaisemmin sitä ajatteli, että neljännelle mennessä on saanut jo hieman tuntumaa erilaisiin toimenpiteisiin, kuten paikkauksiin, mutta koronan jäljiltä meidän tilanteemme oli hieman toinen. En esimerkiksi itse ehtinyt tehdä yhtään täytettä, ennen kuin korona pani klinikan toiminnan täysin jäihin.

Ei siis ihme, että klinikkasalin kynnys tuntui aluksi varsin korkealta, vaikka itse olinkin siinä mielessä onnekas, että olin saanut kesällä olla töissä hammashoitajana, mikä helpotti hieman potilastöiden pariin palaamista. Tästäkin huolimatta pohdin ennen koulun alkua niinkin perustavanlaatuisia kysymyksiä kuin sitä, muistaako enää, miten kulmakappaletta pidetään kädessä ja miten ihmeessä kaikkia potilastietojärjestelmiä käytettiinkään. Lisäksi neljännen vuoden jälkeen koittava kandikesä ja kevään jäljiltä tyhjyyttään ammottava suoritevihko herättivät jonkinlaista huolta ja kysymyksiä. Kun kolmannella vuosikurssilla ehti tehdä niin vähän, niin miten ihmeessä sitä ehtii saavuttamaan kaikki suoritetavoitteet ja ennen kaikkea tarvittavat taidot, jotta kykenisi toimimaan ensi kesänä hammaslääkärinä?

Totta puhuen, en ole aivan varma, tiedänkö vielä vastausta edellä esitettyyn kysymykseen näin parin kuukauden klinikka-arjen jälkeenkään. Ensimmäisiä toimenpiteitä, kuten paikkauksia tehdessä oma keskeneräisyys tuntui lävähtävän silmille oikein kunnolla, kun muovihampailla opitut taidot ja kirjoista päntätty teoria eivät siirtyneet käytännön tekemiseen aivan niin jouhevasti kuin olisin toivonut. Huonoina hetkinä saattaakin tuntua siltä, että omat kyvyt eivät riitä yhtään mihinkään, vaikka kuinka yrittää parhaansa. Kaikkia yksinkertaisiakin asioita joutuu kysymään opettajalta, jokin olennainen asia unohtuu kirjata potilaskertomukseen tai ei osaa viestiä hoidon kulusta potilaalle tarpeeksi selkeästi.

Kaikista epävarmuuden tunteista huolimatta paluu klinikkaan on tuntunut myös äärettömän antoisalta. Näinkin lyhyessä ajassa on huomannut omassa tekemisessä edistymisen merkkejä, ja haastavankin tuntuisista tilanteista on viimeistään opettajan avustuksella selvinnyt ihan kunnialla. On myös hienoa huomata, että luennoilla kerätty teoriatieto alkaa pienin askelin siirtyä myös käytäntöön. Melkein joka päivä oppii jotain uutta, joten opiskelua ei voi ainakaan kutsua millään muotoa tylsäksi. Jatkuvan uuden oppimisen lisäksi parasta potilastöiden pariin palaamisessa ovat ehdottomasti olleet itse potilaat. Opetusklinikalla on saanut kohdata erittäin kärsivällisiä ja ystävällisiä potilaita, jotka ovat suhtautuneet kandin ajoittaiseen sähläämiseen hyvin ymmärtäväisesti.

Tämä on ammatti, jota ei voi oppia muuten kuin tekemällä, ja toivottavasti koronatilanne sallii harjoittelun nykyisessä laajuudessaan myös jatkossa. Tämä vuosi on myllännyt meidän kaikkien tuntemaa normaalia jo moneen kertaan, ja sen takia opetusklinikan toimintaakaan ei ota enää mitenkään itsestäänselvyytenä. Jatketaan siis opiskelua toiveikkain mielin, kyllä tarvittavat taidot saadaan aikanaan hankittua.

Hanna Malinen
Kirjoittaja on neljännen vuosikurssin denttari Kuopiosta