Hammaslääkäri

Keskiviikko 28.10.2020

Potilas-lääkärisuhde poikkeusolojen jälkeen

30.4.2020
Anni Temonen

Kaukaiselta tuntuu tämän vuoden tammikuu, jolloin kävelin puolijuoksua Helsinki-Vantaan lentoaseman halki miettien, onko suulääkärikurssille osallistuminen riskin arvoista. Taskulaskintodennäköisyydet ja halu uskoa paikalliseen ihmeeseen vuorottelivat pitkin kevättä, kunnes omakin maakuntani – viimeisenä Suomessa – värjäytyi kartalla koronaan. Sen jälkeen työtä on ollut pakko tehdä pienemmillä vaihteilla, jopa ykkösellä madellen ja peruutuspeiliin tuon tuosta katsoen.

Arvuuttelen päivittäin, onko tämä nyt ensikosketus ammatin uuteen aikakauteen antibioottien tehon heiketessä, vai onko vuosi 2020 sittenkin poikkeus, vähäaerosolisin kevät koskaan. Visiirin takaa ääni kaikuu kuin avaruudesta. Maskin tiiviys tuo turvaa, mutta saa minut kuulostamaan nuhaiselta. Siinä missä aiemmin puuduttaessani selitin tulevaa toimenpidettä, nyt lauseet ovat lyhyitä. Koska venttiilillä varustettu FFP3-maski ei suodata uloshengitysilmaa, säännöstelen sanoja yhtä paljon kuin pula-ajalla säännösteltiin kahvia, toivoen hiljaisuuden suojaavan potilasta. Etäkontaktina hoidettujen potilaspuheluiden jäljiltä radio unohtuu usein sammuksiin, ja huoneessa kuuluu vain hento ekskavaattorin rapsutus.

Luin joskus Khaled Hosseinin, afganistanilaissyntyisen sisätautilääkärin, menestyskirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. Fiktiivisessä teoksessa Laila joutuu etsimään sairaalaa, joka ottaisi vastaan naispuolisia potilaita Taliban-hallinnon alaisuudessa. Tummansiniseen burkaan pukeutunut kärsimätön pieni naislääkäri sanoo voivansa tehdä sektion, muttei inhimillisesti. Lääkäri on jo tilanteen synnyttämän vihan tuolla puolen ja kiitollinen siitä, että saa ylipäänsä tehdä työtä, vaikka potilas-lääkärisuhteen hyvyys on viety. Kohtaus on yksi kirjan väkevimmistä.

Potilas-lääkärisuhteen antoisuus on ollut viime aikoina koetuksella. Naapurikunnasta vastaanotolle saapunut potilas olisi normaalioloissa jo paluumatkalla, harsotaitokset pois sylkäisseenä, kun tässä todellisuudessa vasta näen hampaan alkavan vihdoin liikkua, ilman poran apua. FFP3:t on säästettävä päivystävälle hammaslääkärille, enkä voi käyttää vähiä maskivaroja separointiin. Hampaan mukana ei onneksi nouse isosti septaa eikä tuberia, mutta haluan silti vakuuttaa sangen tyytyväiselle potilaalle, että olisin tehnyt tämän kaiken toisin, jos hiljaa lähestyvää myrskyä ei tarvitsisi ottaa huomioon. Joskus tuntuu, että niin potilaassa kuin minussakin on epigeneettinen muistijälki jostain 40-luvun alusta, ja sen turvin kielikin ymmärtää vaientaa kritiikkinsä häiritsevistä ompeleista.

Tiedän, että myrskyn laannuttua työhyvinvointini riippuu eniten siitä, onko potilas-lääkärisuhde selvinnyt tästä säröittä. Potilaat, joita nyt joudun käännyttämään, tenttaamaan hengitystieoireista ja palvelemaan niukkasanaisesti, palaavat vastaanotolle kenties jo syksyllä ja viimeistään seuraavien vuosien aikana, kun tätä valtaisaa ruuhkaa puretaan. Olisi lohdutonta tehdä työtä, jos he eivät palaisikaan luottavaisina. Siksi on niin tärkeää onnistua sen viestimisessä, että tämä kaikki johtuu olosuhteista, ei kenestäkään meistä henkilökohtaisesti.

Onneksi potilaat ymmärtävät, että hammaslääkärin on nyt ajettava pienellä vaihteella. Se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että ajaudumme hallitsemattomaan tilanteeseen, jossa ainoa keino on valita vaihteeksi N – hinausvaihde, jossa matkan suuntaan tai nopeuteen ei voi itse millään lailla vaikuttaa. Tätä kirjoittaessa näyttää ja tuntuu siltä, että olemme vielä itse ratissa ohjaamassa.