Viisi vuotta sitten näihin aikoihin pänttäsin viimeisiä hetkiä hammaslääkiksen pääsykokeeseen, nyt viimeistelen kliinistä hoitoharjoittelua ja syväreitä sekä valmistaudun loppuseminaareihin. Lisäksi hämmästelen jatkuvasti sitä, että mihin ihmeeseen tämä aika oikein hujahti.
Opiskeluaikaan on mahtunut kaikenlaista. Välillä sitä on ihmetellyt, että minkälaisen vuoristoradan kyytiin sitä on tullut hypättyä. Mukaan on mahtunut epätoivon hetkiä ja onnistumisen iloja, unohtamatta globaalia pandemiaa ja sen mukana tuomia haasteita. Muutaman kerran on rehellisesti sanottuna tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa koko touhu, mutta niin sitä vain niistäkin kuopista on noustu.
Nyt viidentenä opiskeluvuonna kaikkein parasta on ollut oman kehityksen huomaaminen. Kädentaidot ovat parantuneet, ja omat täytteet ovat alkaneet miellyttää enemmän sekä omaa että opettajien silmää. Lisäksi moni palanen on loksahtanut kohdalleen myös teoriatietojen osalta, ja potilaiden hoitokokonaisuuksia hahmottaa paljon paremmin kuin ennen. Myös aiemmin hankalan tuntuiset oppiaineet, kuten protetiikka, ovat alkaneet aueta ihan eri tavalla kuin ennen. Toisaalta on viidenteen vuoteen mahtunut myös kuormitustekijöitä, vaikka tämä vuosi on ollut henkisesti helpompi kuin edeltäjänsä.
Vaikka sitä on jo koulutuksen tässä vaiheessa oppinut, että asiat menevät suhteellisen harvoin sillä tavalla kuin itse on suunnitellut, niin koronasta johtuvat potilaiden perumiset ja jatkuva uudelleen aikatauluttaminen ovat välillä koetelleet kandin hermoja ja jaksamista. Myös ryhmätöitä ja palautettavia tehtäviä on ollut paljon, joten vapaa-ajan ongelmia ei ole päässyt tänäkään vuonna syntymään.
Näin koulun ollessa loppusuoralla haluan kiittää opetusklinikan hoitohenkilökuntaa siitä, että olette olleet meidän kandien tukena ja apuna ja teiltä on voinut kysyä hyvin matalalla kynnyksellä apua mihin tahansa asiaan. Kiitos opettajille, jotka olette kaiken kiireen ja hulinan keskellä jaksaneet meitä innolla opettaa ja neuvoa. Olette olleet helposti lähestyttäviä, joustavia ja olette kärsivällisesti jaksaneet opastaa ja vastailla kaikenlaisiin tyhmiinkin kysymyksiin.
Erityismaininta ja kiitokset myös opetusklinikan potilaille, jotka ovat aikaansa ja leukaniveliään säästämättä olleet meillä hoidossa ja mahdollistaneet harjoittelumme. Ehkä eniten haluan kuitenkin kiittää kurssikavereita, sillä teidän tarjoamanne vertaistuki ja huumori ovat tehneet usein raskaastakin opiskelusta vähän kevyempää ja antoisampaa.
Yliopistolta lähteminen herättää monenlaisia tunteita. Toisaalta olo on vähän haikea, kun pitää jättää tuttu ja turvallinen opetusklinikka taakse, ja käytännön harjoittelun aloittaminen ja työelämään astuminen tuntuvat ainakin itsestä aika jännittäviltä. Omien taitojen taso ainakin tietyissä osa-alueissa mietityttää hieman, ja terveyskeskuksen tiiviimpi työtahti vaatii varmasti taas totuttelua. Toisaalta usko omiin kykyihin ja pärjäämiseen on viimeisen opiskeluvuoden aikana kasvanut, joten olo tuntuu kaikesta huolimatta varsin luottavaiselta. Kieltämättä koulun loppuminen herättää myös helpotuksen tunteita, kun jatkossa voi olla vain töissä, eikä iltoja tarvitse täyttää tenttiin lukemisella tai kirjallisilla tehtävillä. Ainakaan suoritteista stressaamista ja ikuista varauskirjojen pyörittelyä ei tule kyllä ikävä.
Koulun loppuessa oppiminen ei lopu, sillä tästähän se koko työuran ajan jatkuva matka oikeastaan vasta alkaa. Eli täältä sitä tullaan (työ)elämä!
Hanna Malinen
Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin denttari Kuopiosta.