Hammaslääkäri

Tiistai 21.01.2020

Terveysneuvonta kunniaan

istock-pieni_tytto_harjaa.jpg

Kuva: iStockphoto

Kansakoululaisten hampaiden tarkastus ja hoito tuli kuntien lakisääteiseksi tehtäväksi vuonna 1957. Hoito oli lähinnä hampaiden paikkausta ja särkevien hampaiden poistamista. Kouluhammaslääkäriyhdistyksen koulutustoimintaa on kiittäminen, että terveysneuvonta – josta tuolloin käytettiin nimitystä valistus – ja muu hampaiden reikiintymisen ehkäisytoiminta lähtivät käyntiin 1960-luvulla.

Kansakoululaisten hampaiden fluoridiliuospurskuttelut aloitettiin monissa kunnissa. Sitäkin useammin koululaisille jaettiin hammasharjoja ja fluorihammastahnaa, joiden käyttöä harjoiteltiin kouluissa ja hammashoitoloissa.

Alle kouluikäisten lasten hampaat olivat niin ikään kurjassa kunnossa. He pääsivät hammashoitoon Kansanterveyslain myötä vuonna 1972, kun maksuton hammashoito laajeni koskemaan kaikkia 0–16-vuotiaita.

Nimensä Terveyskeskushammaslääkäriyhdistykseksi muuttanut kunnallisten hammaslääkärien yhdistys jatkoi esimerkillistä työtään ehkäisevän hammashoidon kouluttajana ja puolestapuhujana. Reikiintymisen ehkäisemiseksi tehtiin ponnekasta valistustyötä niin neuvoloissa, hammashoitoloissa kuin kouluissakin.
Vähitellen suunterveyden ammattihenkilöt saivat myös kliiniseen käyttöön entistä tehokkaampia ehkäisymenetelmiä. Lasten hampaiden reikiintyminen alkoi vähetä jyrkästi.

1980-luvulla suun terveydenhuollon toimintatavat muuttuivat. Valistuksen määrä väheni ja sen intensiteetti heikkeni. Samaan aikaan fluoridilakkakäsittelyt ja hampaiden pinnoittaminen lisääntyivät hallitsemattomasti.

Vuoden 1993 valtionosuusuudistus poisti kunnilta valtionosuuksien käyttöä koskevat normit ja valvonnan. Yhdessä samanaikaisen syvän laman kanssa uudistus merkitsi vakavaa takaiskua kunnalliselle terveyden edistämistyölle.

Fluoridilakkausten ja pinnoitteiden määrän väheneminen ei kuitenkaan kääntänyt kariesvaurioiden ilmaantuvuutta nousuun, mikä paljasti näiden toimenpiteiden vähäisen rajahyödyn tuolloisissa oloissa.

Hampaan paikkaus on yleisin Suomen suun terveydenhuollossa tehtävä toimenpide siitä huolimatta, että paikkaushoitoa vaativien kariesvaurioiden ilmaantuvuus on pikkuhiljaa laskenut sekä lapsilla että aikuisilla. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että hammaspaikkoja voidaan vuosikymmenten varrella joutua korjailemaan useaankin otteeseen.

Paikkaushoidon tarpeen vähentäminen on keskeinen suun terveydenhuollon sisällöllinen kehityshaaste. Ensisijainen keino on ehkäistä ennestään paikkaamattomien hammaspintojen reikiintyminen.

On turvallista olettaa, että suomalaislasten hampaiden paikkaustarve vähenisi nykyistä ripeämmin, jos heidän terveystottumuksensa kohenisivat. Hampaitaan suomalaiset lapset harjaavat selvästi laiskemmin kuin niitä harjataan Suomen kaltaisissa OECD-maissa.

Jotta tilanne korjaantuisi, on karieksen hallinnan painopistettä siirrettävä vastaanotoilla tehtävistä toimenpiteistä sellaiseen terveysneuvontaan, jonka lähtökohtana on luottamus ihmisten omiin mahdollisuuksiin ylläpitää suunterveyttään.

1970-lukulaisesta sitoutuneisuudesta valistukseen sopii ottaa mallia, mutta paternalistinen valistus ei ole oikea keino vastata tämän päivän haasteisiin. Potilaat on opittava näkemään terveyden edistämisen voimavarana.

Käytännön opastusta löytyy Pirkko Routasalon ja Kaisu Pitkälän toimittamasta moniammatillisena yhteistyönä tuotetusta julkaisusta Omahoidon tukeminen. Opas terveydenhuollon ammattihenkilöille. Opas löytyy osoitteesta www.terveyskirjasto.fi.