Hammaslääkäri

Keskiviikko 11.12.2019

Tieteen ja käytännön vastakkainasettelu leimasi hammaslääketieteen opetuksen alkumetrejä

Suomi 100 vuotta – osa 3: Hammaslääkäriprofession synty.

vuorela_suomi_100.jpg

Luonnontutkija- ja Lääkärikokous pidettiin 1902 Helsingissä.
Pohjoismainen Luonnontutkija- ja Lääkärikokous pidettiin 1902 Helsingissä. Sen yhteyteen oli järjestetty odontologinen kokous, jonka osanottajia kuvattiin juhlapäivällisillä Kaisaniemessä. Äyräpään mukaan hammaslääketiede saavutti tuolloin aseman yhtenä l

Hammaslääkärien vuoden 1889 vetoomus yliopistotasoisen hammaslääkärikoulutuksen aloittamiseksi tehosi senaattiin. Se pyysi lausunnon yliopiston konsistorilta, joka kääntyi lääketieteellisen tiedekunnan puoleen. Muodostettiin komitea, jonka jäsen Max af Schulten aloitti neuvottelut Matti Äyräpään kanssa. Vapaaherra af Schulten toimi tuolloin kirurgian ylimääräisenä professorina yliopistossa ja edustajana valtiopäivillä.

Neuvottelua käytiin ensin hammaslääketieteen opettajan virka-asemasta. Äyräpää joutui valitsemaan Pietarissa nimitettävän ylimääräisen professorin ja Helsingissä nimitettävän hammaslääketieteen opettajan virka-aseman välillä. Äyräpää valitsi jälkimmäisen – tehtävät olisivat olleet molemmissa vaihtoehdoissa samat. Ylimääräinen, henkilökohtainen odontologian professuuri toteutui vasta 1904, ja siihen Äyräpää sitten nimitettiinkin.

Esitettyjen kahden odontologian opettajanviran perustaminen oli af Schultenin mielestä liikaa, kun eräillä lääketieteen erikoisaloilla ei ollut yhtäkään virkaa. Korkeat tutkintovaatimukset joutuivat myös af Schultenin kritiikin kohteeksi. Hän ehdotti lääketieteen kandidaatin 2,5-vuotisen tutkinnon sijaan yksivuotista hammaslääketieteen kandidaatin tutkintoa, jotta maahan saataisiin nopeammin uusia hammaslääkäreitä.

Kompromissi syntyy, tavoite toteutuu

Lääketieteellinen tiedekunta hyväksyi af Schultenin ja Äyräpään esityksen, jonka yliopiston konsistori vahvisti helmikuussa 1891 päätyen näin suosittamaan senaatille hammaslääketieteen opetuksen järjestämistä.

Asetus hammaslääketieteen opetuksesta keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa annettiin 4. marraskuuta 1891. Se noudatti täysin af Schultenin esitystä lääketieteelliselle tiedekunnalle. Asetuksen mukaan opetusta annetaan lääketieteellisen tiedekunnan yhteydessä ja sitä varten perustetaan hammaslääketieteen opettajan toimi. Palkka olisi sama kuin ylimääräisen professorin.

Toimeen nimitettiin odontologian dosentti, lääketieteen ja kirurgian tohtori Matti Äyräpää. Hänen esimiehensä 1891–1899 oli kirurgian klinikan professori af Schulten, jonka kanssa hän oli neuvotellut opetuksen aloittamisesta.

Hammasklinikka perustettiin vuonna 1888 valmistuneeseen kirurgisen sairaalan rakennukseen kirurgian klinikan yhteyteen, kun sen odotustilasta erotettiin 41 m2 hammasklinikan tarpeisiin. Opetus alkoi 19. syyskuuta 1892.

Asetuksessa pohjatutkinnoksi tuli sama kuin lääkäreillä eli lääketieteen esitutkinto ja/tai filosofian kandidaatin tutkinto. Hammaslääkäriopiskelijoiden opinnot erosivat lääketieteen opiskelijoista, kun perustettiin yhden vuoden aikana suoritettava hammaslääketieteen kandidaatin tutkinto. Siinä aineina lääketieteellisen tiedekunnan laitoksilla olivat anatomia, fysiologia ja materia medica (lääkeaineoppi).

Hammaslääketieteen lisensiaatin tutkintoon tuli sisältyä 18 kuukauden käytännöllinen harjoittelu yksityisen hammaslääkärin vastaanotolla. Hammasklinikalla tuli suorittaa yhden vuoden kliininen palvelu ja lisäksi kahden kuukauden auskultointi kirurgisella klinikalla sekä yhden kuukauden auskultointi sukupuolitautien klinikalla. Harjoittelu sisätautien klinikalla oli pudotettu opintovaatimuksista pois. Hammaslääkärin tutkinto suoritettiin suoraan lautakunnalle, johon kuuluivat kirurgian professori, hammaslääketieteen opettaja ja laillistettu hammaslääkäri.

Asetus oli kompromissi, jonka hyväksymistä Äyräpää kannatti. Ulkomailla suoritettaviin hammaslääkärittutkintoihin nähden senaatin hyväksymä tutkinto oli kuitenkin niin keston kuin sisällön suhteen vaativa. S. C. Bensow esitti asiasta eriävän mielipiteensä vuonna 1892 Skandinaviska Tandläkarföreningenin kokouksessa. Äyräpää vastasi Bensowin kritiikkiin vetoamalla yliopiston tarjoamiin opetusmahdollisuuksiin, opetuksen korkeaan tasoon sekä muiden lääketieteen osa-alueiden asemaan.

Äyräpäällä oli lääkärinä vankka käsitys siitä, että hammaslääketiede on tiedettä ja lääketieteen osa-alue. Bensowille käytännön opetus ja sen voimavarat olivat tärkeämpiä, jolloin erillinen koulutusklinikka olisi tarjonnut paremmat edellytykset koulutukselle. Vastaavaa vastakkainasettelua ilmeni 1900-luvulla kansainvälisellä tasolla jatkuvasti.

Tutkinnon rakenteen vaikutukset hammaslääke-tieteen opetukseen

Lääketieteen kandidaatin tutkinnon vaihtuminen hammaslääketieteen kandidaatin tutkintoon vaikutti siihen, että hammaslääketiede alettiin Aleksanterin yliopistossa käsittää omana erillisenä koulutusohjelmanaan. Suomen koulutusratkaisusta tuli välimuoto amerikkalaisen täysin eriytyneen hammaslääkärikoulutuksen ja itävaltalais-unkarilaisen lääkärikoulutuksen erikoistumisalaksi muotoutuneen hammaslääkärin koulutusmallin välillä.

Aleksanterin yliopiston hammaslääkäriopiskelijat saivat enemmän lääketieteen opetusta kuin skandinaaviset kollegansa. Suhteellisen vaativat tutkintovaatimukset yhdessä vaatimattomien voimavarojen kanssa johtivat kuitenkin siihen, että Helsingissä valmistui 1890-luvulla vain kahdeksan hammaslääkäriä. Koska ulkomailla tutkinnon suorittaminen oli nopeampaa, hakeutuivat monet näihin opinahjoihin, muun muassa Norjan pääkaupunkiin Kristianiaan.

Naiset olivat hyvin harvinaisia poikkeuksia hammaslääkärien joukossa 1800-luvun lopulla. Ruotsalainen Carin Johanson oli ensimmäinen nainen, joka valmistui Aleksanterin yliopistosta vuonna 1899. Hän kouluttautui Yhdysvalloissa Edward Anglen ohjauksessa oikojahammaslääkäriksi 1900-luvun alussa ensimmäisenä pohjoismaalaisena.

Yliopistokoulutus lisäsi vähitellen naishammaslääkärien lukumäärää. SHS:n jäsenistä vuoden 1910 matrikkelitietojen mukaan naishammaslääkäreitä oli 11, kun hammaslääkäreitä oli kaikkiaan 78. Heistä viisi asui ulkomailla ja kuusi oli kuollut.

Suomen Hammaslääkäriseura – Finska Tandläkaresällskapet perustetaan

Hammaslääketieteellisen seuran perustaminen 16.4.1892 oli seuraava askel uuden akateemisen ammattikunnan syntyhistoriassa sen jälkeen, kun asetus yliopisto-opetuksesta oli annettu. Kaksikielisen seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Matti Äyräpää.

Ensimmäinen pykälä on kirjoitettu hyvin yleisluontoisesti: ”Seuran tarkoituksena on työskennellä hammaslääketieteen ja hammaslääkärin toimintaan kuuluvilla alueilla.” Kielipoliittista realismia edustaa viides pykälä: ”Seuran kokouksissa olkoot maan molemmat kielet, suomi ja ruotsi, tasa-arvoiset.” Tieteen merkitystä korostettiin, toisaalta ammattitoiminnan tukemista, kollegiaalista apua ja yhteiskunnan vaateita oli mahdollista toteuttaa seurassa sääntöjen estämättä.

Hammaslääkäriseura järjesti aluksi tiedonvälityksensä, kuten pöytäkirjojen ja esitelmien jaon, Skandinaviska Tandläkarföreningenin kautta. Siihen kuuluivat vuonna 1894 kaikki Suomen hammaslääkärit. Matti Äyräpää oli yhdistyksen julkaisun päätoimittaja 1893–1899.

Vuonna 1904 seura perusti oman julkaisun Suomen Hammaslääkäriseuran toimituksia – Finska Tandläkaresällskapets Förhandlingar.

Hammaslääkärien keskeinen tavoite yhteiskunnassa oli osoittaa erikoisosaamisensa tarpeellisuus. Tietoa muiden maiden kokemuksista he saivat henkilökohtaisesti opintomatkoilla ja verkostoitumalla kansainvälisten järjestöjen kanssa.

Paremman suunterveyden ja -hoidon strategiana pidettiin huomion kiinnittämistä suuhygieniaan ja lasten hammashoitoon. Tähän tarvittiin tieteellistä taustaa ja muun muassa epidemiologisen tutkimuksen vahvistamista. Kouluhammasklinikoiden perustamista pidettiin ensiarvoisen tärkeänä. Väestön valistamiseksi tehtiin paljon työtä lehtien, almanakkojen ja esitelmien avulla. n

Heikki Vuorela
HLL, eläkkeellä
Hammaslääketieteen historian seura Aurora ry.

Päivitetty 5.7.2017: lisätty tagi.