Selvityshenkilöt luovuttivat sosiaali- ja terveysministeriön tilaamat selvitykset sairaaloiden työnjaon uudistamisen erikoisaloja koskevista periaatteista perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehulalle 1.2.2017.
Suun terveydenhuollon selvityksen laativat apulaisylihammaslääkäri Kari Konki Kuopion yliopistollisesta sairaalasta ja dosentti, ylihammaslääkäri Juhani Laine Turun yliopistollisesta keskussairaalasta.
Toimeksiantona oli selvittää suun terveydenhuollon erikoissairaanhoidon porrastusta ja keskittämistä sairaalajärjestelmän sisällä, osana valtakunnallista erikoissairaanhoidon keskittämistä.
– Tuli siis selvittää, miten alamme erikoissairaanhoitoa keskitettäisiin, ei sitä, tarvitaanko keskittämistä, Konki tarkentaa.
Selvitys pitää sisällään paitsi esityksen erikoissairaanhoitotasoisen suun terveydenhuollon porrastuksesta ja sisällöstä, myös esityksen palvelurakenteiden kehittämiseksi.
Suun terveydenhuollon ongelmia ovat puutteellisesti toimivat hoitoketjut, erikoishoidon vaihteleva saatavuus ja väestön suuret sosioekonomiset erot sekä sairastuvuudessa että palvelujen käyttömahdollisuuksissa.
Erikoissairaanhoidon keskittäminen voi olla tarpeellista operatiivisen hoidon keskittämistarpeen, tapausten harvalukuisuuden tai monialaisen, usean hammaslääketieteen tai lääketieteen erikoisalan osaamista vaativan hoidon vuoksi. Toisaalta on huolehdittava myös alueellisista palveluista ja varmistettava toimivat hoitoketjut.
Suun terveydenhuollon erikoissairaanhoito esitetään keskitettäväksi sairaaloihin viisiportaisesti: yhteen yliopistosairaalaan (HYKS), vähempään kuin viiteen yliopistosairaalaan, viiteen yliopistosairaalaan, muihin laajan päivystyksen keskussairaaloihin ja muihin keskussairaaloihin.
Kaikki syöpäkirurgia ehdotetaan keskitettäväksi yliopistosairaaloihin, joissa hoito voidaan toteuttaa monen lääke- ja hammaslääketieteen erikoisalan yhteistyönä osana alueellisten syöpäkeskusten toimintaa.
Avonivelkirurgia on jo aiemmin sovittu keskitettäväksi yliopistosairaaloihin, mutta leukanivelproteesileikkaukset ehdotetaan keskitettäväksi vielä tiukemmin eli kolmeen yliopistosairaalaan. Lisäksi esimerkiksi ortognaattisista leikkauksista kaikkein vaativimmat tapaukset ehdotetaan keskitettäviksi yliopistosairaaloihin, vaikka pääosin leukojensiirtoleikkaukset voidaan tehdä sairaaloissa, jotka jo ovat siihen profiloituneet.
Yliopistosairaaloille ehdotetaan aiempaa laajempia valtuuksia suunnitella, järjestää ja valvoa tulevien sote-yhteistyöalueiden työnjakoa.
– Tarvitaan ammattikunnan välistä sopimista, koordinointia ja hoitoindikaatioiden yhtenäistämistä, toteaa Konki vieroksuen alan ulkopuolelta tulevaa sanelua.
Konki muistuttaa myös sekä sairaaloiden että erityisvastuualueiden (erva) välisen vertaisarvioinnin tarpeellisuudesta suun terveydenhuollon erikoissairaanhoidossa.
Niukat resurssit ylikäymätön ongelma
Alan erikoissairaanhoidon resurssipula on ilmeinen: keskussairaalan suusairauksien yksikkö saattaa olla vain yhden henkilön varassa, ja useita hammaslääketieteen erikoisaloja löytyy vain yliopistosairaaloista ja suurimmista keskussairaaloista. Samanaikaisesti terveyskeskusten antamaa peruserikoissairaanhoitoa on tarjolla vain suurimpien kaupunkien alueella, eikä erikoishammaslääkäritasoinen hoito yksityissektorilla ole huomattavalle osalle väestöä mahdollinen joko etäisyyksien tai taloudellisten seikkojen vuoksi. Erikoishoidon tarpeen ennakoidaan kasvavan voimakkaasti väestön ikääntyessä.
– Lähetemäärät erikoissairaanhoitoon ovat kasvaneet 2010-luvulla 10–15 % vuosittain, ja vakavia infektiotapauksia on yhä enemmän, toteaa Laine.
– Samanaikaisesti sairaalavakanssien määrä on silti pysynyt ennallaan. Potilasturvallisuus on kuitenkin säilytettävä eikä se onnistu ilman ammattilaisia.
Toki kyse ei ole vain resursoinnista, vaan myös työvoiman saatavuudesta; erikoishammaslääkärikoulutusta tarvitaan lisää. 2020-luvulla nykyisistä erikoishammaslääkäreistä siirtyy eläkkeelle noin puolet.
Riittävän erikoisalakeskittymän aikaansaamista erikoissairaanhoitoon voidaan selvityksen mukaan helpottaa keskittämällä erikoistumiskoulutusta aiempaa enemmän laajan päivystyksen keskussairaaloihin. Ilman erikoistuvia hammaslääkäreitä keskussairaaloiden lisäresursointi ja useiden erikoisalojen keskittymien luominen ei ole mahdollista. Tässä yhteydessä on tärkeää huolehtia myös opetuksen tason säilymisestä.
Huomiota avoterveydenhuollon erikoishoitoon
Merkittävä ongelma on myös alueellisten peruserikoissairaanhoidon palvelujen puute, joka paitsi kuormittaa erikoissairaanhoitoa myös tuottaa ”väliinputoajia”. Erikoissairaanhoitoon lähetetään sinne kuulumattomia potilaita, mutta kun erikoissairaanhoidon kriteerit eivät täyty, osa potilaista ei saa tarvitsemaansa hoitoa lainkaan. Väestö ei tällä hetkellä saa hoitoa yhtenäisin perustein.
– Helsingissä, Oulussa ja Tampereella toimii tällä hetkellä erikoishammashoidon tasoista hoitoa antavat avoterveydenhuollon yksiköt, joiden kaltaisia tarvittaisiin jokaisella erva-alueella, toteaa Konki.
Nämä yksiköt hoitavat sellaisia erikoishammaslääkärihoitoa tarvitsevia potilaita, jotka eivät tarvitse sairaalaolosuhteita tai vuodepaikkaa. Harvaan asutuilla alueilla perusterveydenhuollon erikoishammashoidon resurssien kohdentaminen keskussairaalayksikköjen yhteyteen tuottanee selvityksen mukaan parhaan kustannus- ja synergiahyödyn. Selvityksessä painotetaan samanaikaista keskussairaaloiden toimintaedellytysten vahvistamista ja julkisen perusterveydenhuollon erikoishammaslääkäriresurssien uudelleen järjestämistä hoitoketjujen tehostamiseksi. Muuttuva sote-ympäristö tuo oman haasteensa toimivan palveluketjun aikaansaamisessa.
– Tarvitaan alueellisia ratkaisuja ja joustavaa henkilöstön käyttöä, toteaa Laine ja näkee sote-uudistuksessa myös mahdollisuuden yksityissektorin parempaan integroimiseen avoterveydenhuollon erikoishoitoon – onhan erikoishammaslääkäreistä noin kolmannes sijoittunut yksityissektorille.
Selvityshenkilöraportti Suun terveydenhuollon erikoissairaanhoidon järjestämistä koskevat periaatteet 2020-luvulla on luettavissa Valtioneuvoston julkaisuarkistossa.