Hammaslääkäri

Keskiviikko 20.11.2019

Paikkaus on vain osa lasten paikkaushoitoa

Suomalaisista 16 % on lapsia – alle kouluikäisiä, alakoululaisia ja murrosikäisiä nuoria. Lapsuuden aikana heidän suissaan puhkeaa ja vaihtuu hampaita, noin neljällä kymmenestä on poikkeamaa purennassa, jopa viidenneksellä kiilteen kehityshäiriö ja monen matkassa jokin yleissairaus. Tavoitteena olisi pitää tämän ison ja monimuotoisen joukon suut terveinä ja paikattomina ja minimoida näin paikkaustarve koko eliniän ajan.

Aikuisten osalta ollaan monessa mielessä jo syvällä paikkauskierteessä, ja keskeistä on miettiä, miten paikat saadaan kestämään. Aihetta pureskeltiin monelta kantilta viimeksi Apollonia Symposiumissa. Lasten kohdalla retoriikka on onneksi valoisampaa: vaikka paikkoja tehdään ja haasteitakin riittää, puhe kääntyi vahvasti ehkäisevään hoitoon.

Suomesta puuttuvat tuoreet tutkimukset lasten suunterveyden tilasta, mutta lähtökohtaisesti suunterveyden ammattilaiset näkevät paljon terveitä lasten suita. Samalla karieksen ja hoidontarpeen tiedetään polarisoituvan vahvasti ja olevan yhteydessä muihin ongelmiin. Näissä tapauksissa lapsuuden aikana ehtii kertyä terveyden sijaan paljon sairautta. Työsarkaa riittää etenkin karieksen hallinnan, pelkojen estämisen ja suunterveystottumusten juurruttamisen kanssa.

Ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan hyvää yhteistyötä eri ammattiryhmien välillä ja jonkinlaista ”etsivää hammashoitoa”.

– Tavoitteena on löytää riskiryhmät ajoissa. Kaikilla, jotka katsovat lasten suuhun, pitäisi olla kyky arvioida, milloin on oikea hetki puuttua, täsmentää EHL Kati Kainulainen.

Paikkauspäätös lapsen mukaan

Kainulaisen mukaan lasten hoitopäätöksiä tehtäessä taustalla vaikuttavat aina kotihoito, puhdistettavuus ja ajatus siitä, mitä ja miten kannattaa restauroida.

Iso osa pienistä korjauksista tehdään tavallisilla hoitokäynneillä, mutta joskus hoito vaatii erilaisten sedaatiomenetelmien ja jopa yleisanestesian käyttämistä.

Mitä enemmän lapselle tulee ikää, sitä enemmän paikkaushoidon tarpeen takaa löytyy pelkoja, jolloin hoito vaatii usein myös pelonhoitoa. Tärkeää on löytää kullekin lapselle toimiva ratkaisu ja saada hänet vastaanotolle.

Pienillä lapsilla paikkaustarve ei odota, vaan maitohammaskaries voi edetä kiilleleesiosta paikattavaksi jo puolessa vuodessa. HLT, EHL Helena Yli-Urpon mukaan syynä on pitkälti se, että hyvin pienten lasten hampaiden reikiintyminen on usein ravintopohjaista. Paikkauspäätös mietitään potilaan mukaan.

– Riippumatta hampaiden vaihduntatilanteesta tulee karioituneet hampaat aina hoitaa. Lähtökohtana on oltava, että kaikkien maitohammaspaikkojen on kestettävä suussa koko hampaan iän, eikä maitohammaspaikkaa jouduttaisi ainakaan paikkausteknisistä syistä uusimaan. Joskus maitohammas on järkevämpi poistaa kuin paikata.

Käypä hoito -suosituksen mukaan lasten hampaiden paikat tulisi mahdollisuuksien mukaan tehdä kerralla kuntoon. Samalla lapsen kooperaation riittävyys määrittää vahvasti paikkamateriaalin valintaa.

– Paikkamateriaalin valitsen usein sen mukaan, miten potilaan yhteistyökyky riittää sidostamiseen: lasi-ionomeeriä ei tarvitse sidostaa, kun taas muovit ja kompomeerit vaativat lapselta enemmän pitkäjänteisyyttä toimenpidettä tehtäessä. Tutkimusten mukaan teräskruunut laajoissa maitotakahampaiden restauroinneissa kestävät muita paikkamateriaaleja paremmin ja ovat siksi ihan parhaita tähän tarkoitukseen, tiivistää Yli-Urpo.

– Etualueen maitohampaiden väleissä paikat kestävät aika huonosti, mikä tekee näiden hampaiden kestävästä restauroinnista haastavaa. Paikkaushoidon apuna etualueella voidaan käyttää esimerkiksi Strip Crown -tekniikkaa.

Lasten ja nuorten pysyvissä hampaissa käytössä ovat samat materiaalit ja tekniikat kuin aikuisilla.

Vaikka pysäytyshoitoa tehdään, Yli-Urpo muistuttaa, että maitohammaskaries voi olla hyvin vaikea saada pysähtymään, ja edessä voi olla joka tapauksessa jo seuraavalla kerralla paikkaushoidon tarve. Onnistuneella pysäytyshoidolla ensimmäinen paikka voidaan kuitenkin välttää pitkänkin aikaa. Esimerkiksi näyttö resiini-inflitraatiotekniikan tehosta pysyvien hampaiden alkavien kariesvaurioiden hoidossa nuorilla on vahvistunut viime vuosina.

Varsinainen työ tehdään kotona

Paikkaushoito on aina teknisen suorituksen lisäksi myös lapsen tai nuoren ja koko perheen tukemista sekä ennen kaikkea asenteiden ja tottumusten korjaamista.

– Perheen tavat ja tottumukset lähtevät aina vanhemmista. Koko perhe on sitoutettava hoitoon, muistuttaa Yli-Urpo.

– Joskus esimerkiksi ulkomaalaistaustaisten perheiden kanssa törmätäänkin hyvin erilaisiin tapoihin ja käytäntöihin. Silloin tärkeintä on opettaa lapset ja perheet käymään säännöllisissä tarkastuksissa ja omaksumaan terveyskäyttäytyminen.

Suunterveyden ammattilaisten vastaanotolla käydään harvoin, tihennetyssäkin seurannassa useamman kuukauden välein. Hoitotoimenpiteet vievät joitakin tunteja. Suunterveyden ylläpitäminen ei voi perustua näihin käynteihin, vaan suuta ja hampaita pitäisi hoitaa kaikki vuoden muut päivät kotona.

– Vastuun pienen lapsen omahoidosta kantaa vanhempi, eikä sitä voi sysätä lapselle. Myös alakouluikäiset pystytään usein motivoimaan hyvin omahoitoon, miettii Yli-Urpo.

– Murrosiässä monia vaivaa hällä väliä -asenne, ja vanhemmilla voi olla tuossa tilanteessa avuton olo.

Kainulainen muistuttaakin, että lapsen ja nuoren ympärille on luotava toimiva verkosto, joka kannattelee kaikissa tilanteissa.

Kuuleeko teini?

Lasten hammashoidon erikoishammaslääkäreitä yhdistää huoli murrosikään siirtyvistä nuorista. Saadakseen jonkinlaista kuvaa nuorten kareistilanteesta Hampaan paikkaushoidon Käypä hoito -työryhmä teki kyselytutkimuksen viidelle terveyskeskukselle vuonna 2017. Kyselyn mukaan terveiden suiden määrä väheni selkeästi 12- ja 15-vuotiaiden välillä.

– Arjen rytmi ja vanhempien rooli arjessa muuttuvat. Omaa rahaa tulee enemmän käyttöön ja sillä on helppo ostaa välipaloja, limsoja ja energiajuomia. Omasta terveydestä huolehtiminen saattaa unohtua monella tavalla, pohtii Yli-Urpo.

– Lisäksi 10 % murrosikäisistä kärsii voimakkaista hammashoitopeloista ja hoitoaikoja jätetään helposti käyttämättä.

Jokaisen suunterveyden ammattilaisen pitäisi pystyä lyömään kiilaa tähän rakoon.

– Vaikka ikää tulee lisää, ei tarkastusvälejä saisi missään nimessä vähentää tässä vaiheessa, painottaa Yli-Urpo.

Asiantuntijat kannustavat loputtomaan sitkeyteen nuorten kanssa, jotka eivät tunnu välittävään vähääkään terveydestään tai jotka ovat syrjäytymisriskissä.

– Teineille ei tiedon tuputtaminen onnistu. Jos potilas tulee napit korvassa vastaanottotuoliin, on viestiä joskus vaikea saada perille. Työtä tehdään omalla persoonalla, ja jossain kohdassa aika voikin olla kypsä tiedon vastaanottamiseen, pohtii Kainulainen.

– Kirvestä ei kannata heittää kaivoon, vaikka nuoren motivaatio on nolla. Moni ryhdistäytyy, kun aletaan miettiä jatko-opintoja, ja myös seurustelukumppani voi olla ratkaiseva muutostekijä. On todella palkitsevaa, kun huomaa potilaan selkeästi muuttaneen tapojaan ja suu näyttää paremmalta, kuvailee Yli-Urpo.

Yli-Urpo nostaa pöydälle myös ison huolen nettimaailman markkinoiden ja trendsetterien mahdista nuoriin. Mitä yksittäinen bloggaaja voikaan saada aikaan, hän miettii.

– Kun vastaanotolle tulee 10-vuotiaita tyttöjä, jotka tilaavat valkaisevia tahnoja netistä, pitäisi olla valmiina opastamaan oikeaan. Miten tässä pysyisi itse mukana ja tietäisi, mitä nuoret seuraavat?

– Yhteys nuoriin pitäisi saada nuorten kanavissa ja jalkautua nuorten tapahtumiin, miettii Kainulainen.

Aikaa ja osaamista ehkäisevään hoitoon

Eri paikkakunnilla työnjako lasten hammashoidossa vaihtelee hieman hoitajien, suuhygienistien ja hammaslääkärien kesken. Isoa vastuuta peruspalikasta eli ehkäisevästä hoidosta kantavat kuitenkin pääsääntöisesti hammashoitajat ja suuhygienistit. Hammaslääkärit eivät näe juurikaan pieniä lapsia, ellei suussa ole jo vakavia ongelmia. Poikkeuksena tästä ovat oikojat, joiden tarkkojen silmien alla on merkittävä joukko lapsia.

Samalla kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että hammaslääkärin työpanos ehkäisevässä hoidossa on tärkeä.

– Hammaslääkärin arki on aika toimenpidekeskeistä, ja samalla pitäisi tehdä ehkäisevää hoitoa. Suuhygienistit ovatkin lasten kohdalla paljon vartijoina. Melkein toivoisin, että hammaslääkärit näkisivät enemmän lapsia ja suuhygienistit voisivat tarkastaa aikuisia, miettii HLT, EHL Päivi Rajavaara.

– Suuhygienistien ja hoitajien puolelta on kantautunut myös toiveita siitä, että heille pitäisi järjestää lisäkoulutusta, jotta ammattitaito saataisiin vaatimusten tasolle, kertoo Yli-Urpo.

Tarkastusvälien pidentyminen on myös sysännyt vastuuta kodeille. Kaikkien perheiden voimavarat eivät riitä kantamaan tätä vastuuta, jolloin ongelmat kumuloituvat. Kainulainen toivookin yhteisesti sovittuja käytäntöjä ja hyvin matalaa kynnystä siihen, miten eri tahoihin otetaan yhteyttä, kun apua tarvitaan myös muilta terveydenhoidon ammattilaisilta ja sosiaalitoimelta.

Jotta mahdollisimman moni lapsi saataisiin kariesvapaana aikuisuuteen, tarvitaan hyviä portinvartijoita tueksi: yksi harjaa hampaita, toinen motivoi ja kolmas kannustaa ongelmienkin keskeltä eteenpäin.