Suun terveydenhuollon ammattilaiset eivät tunnista aikuisten hammashoitopelkoa, ja siksi yksinkertaista pelkokyselyä tulisi käyttää potilailla rutiininomaisesti, todetaan tuoreessa ruotsalaistutkimuksessa.
Hammashoitopelko on hyvin yleistä, mutta vain harvalla hammaslääkärivastaanotolla kartoitetaan rutiininomaisesti potilaiden pelkoa kyselyjen avulla. Ennakko-oletuksena on ollut, että hammaslääkäri kykenee näkemään potilaan mahdollisen pelon tai että tämä itse kertoo spontaanisti, mikäli kärsii hammashoitopelosta. Sitä, pitääkö tämä paikkansa, ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu. Ruotsissa Itä-Götanmaan läänin julkisessa suun terveydenhuollossa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiinkin, kuinka hyvin hammashoitohenkilökunta pystyy arvioimaan suun terveystarkastukseen tulevien yli 18-vuotiaiden potilaiden kokeman hammashoitopelon määrää. Lisäksi selvitettiin tekijöitä, jotka mahdollisesti vaikuttavat pelon arviointiin.
Poikkileikkaustutkimukseen osallistui kaikkiaan 104 hammastarkastuksia tekevää kliinikkoa (42 hammaslääkäriä ja 61 suuhygienistiä) 24 toimipisteessä. Potilaita oli mukana yhteensä 1 128. Potilaille kerrottiin mahdollisuudesta osallistua pelkotutkimukseen odotushuoneessa ennen tarkastusta. Kaikille mukaan suostuneille annettiin täytettäväksi VAS-pelkojana sekä MDAS-pelkokysely. Kun potilaan suun terveystarkastus oli tehty, häntä hoitanut kliinikko antoi oman arvionsa hänen hammashoitopelkonsa määrästä VAS-kyselyn avulla. Lisäksi kaikki kliinikot täyttivät kyselyn, jossa he arvioivat omaa kykyään tunnistaa potilaiden pelko.
Tutkimustulosten perusteella potilaiden vastaukset ja kliinikoiden näkemykset heidän hammashoitopelkonsa määrästä korreloivat keskenään melko heikosti (rs 0,45). Hammaslääkärien pelkoarviot onnistuivat hiukan paremmin kuin suuhygienistien. Vaikeasti hammashoitoa pelkäävien potilaiden (MDAS-pisteet ≥ 19) kohdalla näkemykset eivät korreloineet keskenään lainkaan. MDAS-lomake tunnisti kovasti pelkäävät paremmin kuin VAS-jana.
Yleisesti ottaen hammaslääkärit ja suuhygienistit arvioivat potilaiden pelon vähäisemmäksi kuin potilaat itse, erityisesti niissä tapauksissa, joissa potilas pelkäsi hyvin paljon. Samankaltainen ilmiö on tuttu kipututkimuksesta: yleensä potilaat arvioivat kipunsa suuremmaksi kuin hoitavat henkilöt. Tutkimuksessa havaittiin myös, että kliinikot osasivat parhaiten arvioida potilaan pelon tasoa silloin, kun sekä kliinikko että potilas olivat iäkkäitä. Kliinikon työkokemusvuosien määrä sinällään ei näyttänyt vaikuttavan kykyyn arvioida potilaan pelkoa.
Yleisesti ottaen kliinikot katsoivat, että heidän kykynsä arvioida potilaiden hammashoitopelkoa on hyvä. Kuitenkin sillä, kuinka hyvin kliinikko uskoi kykenevänsä arvioimaan potilaan pelkoa ja kuinka hyvin hän todella arvioi sitä, oli selkeästi käänteinen yhteys. Tutkijat toteavatkin, että arviointikyvystään hyvin varma kliinikko ei välttämättä seuraa potilaan kehonkieltä riittävän tarkasti.
Tutkimuksen perusteella hammaslääkärit ja suuhygienistit eivät siis kovin hyvin tunnista etenkään vaikeasti hammashoitopelkoisia aikuispotilaita, ellei potilaiden pelkoa arvioida rutiininomaisesti. Arviointi onnistuu nopeasti pyytämällä potilasta täyttämään yksinkertainen kyselylomake. Mikäli potilaan pelko on kohtalaisella tai korkealla tasolla, voidaan hänen asiaansa paneutua tarkemmin.
Lähde:
Höglund M, Bågesund M, Shahnavaz S, Wårdh I. Evaluation of the ability of dental clinicians to rate dental anxiety. Eur J Oral Sci 2019;127(5): 455–61.
Uutisen asiantuntijatarkastajana on toiminut prof. Satu Lahti Turun yliopistosta.