Hammaspaikkojen epäonnistumiseen vaikuttavia riskitekijöitä on kartoitettu lukuisissa kliinisissä tutkimuksissa. Monet niistä luultavasti antavat aiheesta vääristyneen ja liian ruusuisen kuvan, sillä useimmat on tehty yliopistoklinikoilla optimaalisissa olosuhteissa ja terveillä potilailla.
Vuosina 2015–2017 toteutetussa hollantilaistutkimuksessa paikkojen selviytymistä uhkaavista riskitekijöistä pyrittiinkin saamaan todenmukaisempi kuva. Tutkimuksen aineistona olivat 11 hammaslääkärivastaan-oton elektroniset potilasasiakirjat, jotka sisälsivät tiedot yhteensä 31 472:sta suoralla tekniikalla hampaiston taka-alueelle valmistetusta II-luokan paikasta. Paikat oli valmistanut 22 hammaslääkäriä kaikkiaan 14 909 eri-ikäiselle potilaalle. Yli 97 % paikoista oli tehty yhdistelmämuovista, ja useimmat niistä ulottuivat kahdelle hammaspinnalle.
Tämän aineiston pohjalta julkaistiin Journal of Dental Research -lehdessä hiljattain artikkeli, jossa on tarkasteltu erilaisten riskitekijöiden toimintaa ja vaikutusta II-luokan paikkojen selviytymiseen. Riskitekijöitä tarkasteltiin sekä vastaanoton, hammaslääkärin, potilaan, hampaan että paikan tasolla.
Aineiston tilastollisessa analyysissa käytettiin Kaplan-Meierin menetelmää. Hammaspaikoille laskettiin vuosittaiset epäonnistumisluvut, ja muuttujia analysoitiin Coxin regressioanalyysilla.
Aineiston paikkojen selviytymistä seurattiin 0–33 kuukautta (keskiarvo 9,2 kk), ja keskimääräiseksi tilastolliseksi epäonnistumisluvuksi tuli 7,8 % kahdessa vuodessa. Kahden vuoden epäonnistumisluvut vaihtelivat hammaslääkärikohtaisesti – 3,6 %:sta aina 11,4 %:iin. Myös vastaanottojen välillä oli selviä eroja.
Potilaaseen liittyviä epäonnistumisen riskitekijöitä oli odotetusti lukuisia. Näitä olivat esimerkiksi korkea ikä (yli 71-vuotias potilas = HR 1,372), heikko yleisterveys (HR = 1,478), vakavat parodontaaliset ongelmat (HR = 1,207), suuri kariesriski yhdistettynä parafunktioihin
(HR = 1,687) sekä aiemmat taka-alueen paikkaushoidot (HR = 1,383). Ei-juurihoidetuissa hampaissa paikoista epäonnistui 7,2 % mutta juurihoidetuissa hampaissa jopa 19,2 % (HR = 1,890). HR tarkoittaa riskitiheyssuhdetta (hazard ratio).
Molaareissa paikat selviytyivät heikommin kuin premolaareissa
(HR = 1,383). Mitä useammalle pinnalle paikka ulottui, sitä suurempia olivat epäonnistumisluvut. Fraktuuran vuoksi tehdyt täytteet olivat alttiimpia epäonnistumaan kuin karieksen vuoksi tehdyt.
Yleisin syy karieksen vuoksi tehdyn paikan korjaus- tai uusimistarpeeseen oli juurihoidon tarve (P < 0,001). Fraktuuran tai kulumisen takia valmistetut paikat epäonnistuvat todennäköisimmin uuden fraktuuran tai kuluman vuoksi (P < 0,001).
Tutkijat havaitsivat myös, että jos potilaan suunterveyteen tai muuhun terveyteen liittyvät riskitekijät jätettiin pois analyysista, muiden riskitekijöiden vaikutus ja merkitys muuttuivat: paikan tekijän, potilaan iän ja tehtyjen juurihoitojen merkitys kasvoi, kun taas diagnoosin merkitys väheni. Samalla sosioekonomisesta asemasta tuli merkitsevä tekijä: korkea asema pienensi paikan uusimisriskiä (HR = 0,873). Tämä viittaa tutkijoiden mukaan siihen, että monet mitatuista riskitekijöistä liittyvät toisiinsa – esimerkiksi sen kautta, että eri vastaanotoilla on erilainen asiakaskunta.
Taka-alueen paikkojen epäonnistumiseen vaikuttavat siis lukuisat tekijät, jotka liittyvät hammaslääkäriin, potilaaseen, paikattavaan hampaaseen ja itse paikkaan. Jotta potilaalle pystyttäisiin tarjoamaan yksilöllistä hammashoitoa, riskitekijöistä olisi tärkeää tunnistaa mahdollisimman moni. Tutkijat peräänkuuluttavatkin kliinisiä jatkotutkimuksia, joissa nyt havaitut potilaaseen liittyvät riskitekijät otetaan huomioon jo aineiston keräysvaiheessa, ja joissa paikkojen selviytymistä seurataan useamman vuoden ajan.
Lähde: Laske M, Opdam NJM, Bronkhorst EM, Braspenning JCC, Huysmans MC. Risk Factors for Dental Restoration Survival: A Practice-Based Study. J Dent Res 2019; 98(4): 414–22.